Päiväkirjamerkintöjä luonnon keskeltä 19 June, Jun 2019 - 18:32

Meri kimaltelee auringossa ja kaislat tanssivat tuulessa. Lounaistuuli puhaltaa tänään kovempaa kuin aikaisempina päivinä. Mökkilaiturilla ei voi pelata korttia, mutta kylmä siinä ei missään nimessä ole. Havahdun miettimästä, että jos aallot olisivat hieman korkeimpia, vaikka tuplakokoisia, voisikohan niillä surffata?

Sorsapoikue näyttää siltä kuin olisi joutunut ahdinkoon. Koko perhe on ajautunut kaislikkoon. Ehkä tuulelta suojaan? Tuskin niillä mitään hätää on.

Mökkipihan suunnilleen jokaiseen puuhun on tänä keväänä kiinnitetty linnunpönttö. Ollaan seurailtu lintujen liikkeitä ja availtu lintukirjaa tiheään tahtiin. Isä on jopa hankkinut lintukirjan, jolla pystyy soittamaan eri lintulajien laulua. Aina ei ole varma tuleeko äänet kirjasta vai luonnosta.

Kolme ja puoli päivää takana mökillä. Se ei ole ihan hirveän paljon, mutta siinä ajassa on ehtinyt jo rentoutua ja tottua erilaisiin rutiineihin, kuten aamu-uintiin ja tiskiveden lämmittämiseen hellalla.

Valokuvaaminen tuntuu ihanalta. Kauneutta ja lämmittäviä muistoja on ympäristössä niin paljon, että voisin viettää täällä vaikka kuukauden kamerani kanssa. Valokuvaaminen herättää muistot uudestaan henkiin ja auttaa tarkastelemaan niin muistoja kuin miljöötäkin uusin silmin.

Selasin eilen vanhaa vieraskirjaa. Sieltä löytyi merkintöjä vuosikymmenien takaa. Ensimmäinen merkintä oli vuodelta -80. Siinä äiti ja hänen viisi ystäväänsä seisovat aitan edessä talkoohommissa. Vuosi ennen kuvan ottoa isä ja äiti olivat aloittaneet seurustelemaan samaisissa maisemissa, mökkirannassa.

Valmistettiin eilen muurinpohjalettutaikina kerrankin oikeaoppisesti ohrajauhoon. Apua miten hyviä letuista tuli, en tiedä olenko koskaan syönyt näin hyviä!

Harvoja asioita, joista en mökillämme pidä on käärmeet. Tai pikemminkin käärmepelko. Ei täällä käärmeitä kovinkaan usein näy, mutta joskus on näkynyt. Joudun joka kerta ulkohuussille lähtiessäni hyväksymään, että saatan metsäpolulla törmätä käärmeeseen. Yleensä juoksen koko matkan, ihan varoiksi.

Kauneinta täällä on illat. Rakastan sitä kun auringonlasku maalaa puunlatvat kultaisiksi ja pumpulipilviin ilmestyy vaaleanpunaiset ääriviivat. Joskus viivat ovat oransseja, joskus purppuraisia. Toissapäivänä laskeva aurinko oli kuin suuri tulipallo. Näytti kun vastarannan pieni bonsaisaari olisi ollut ilmiliekeissä.

Rakastan aamu-uintien ja iltasaunan jälkeistä raukeaa oloa. Pihatöihin uppoutumista ja perunoiden pesemistä. Sitä kun ulkona vietetyn päivän jälkeen kietoutuu 70-luvun retrolakanoihin ja nukahtaa välittömästi.

Keittiöstä kuului juuri lause, joka sai minut nostamaan katseeni ja naurahtamaan. Yleensä en kuule ympäriltäni mitään kun olen koneella, mutta tällä kertaa havahduin: “Nyt mennään ulos ja minä haluan lasin proseccoa”.

Mukavaa juhannusviikkoa!

xx Sara