Kotimatkalla 16 February, Feb 2021 - 20:01

Kävelen Korkeavuorenkatua, enkä voi olla ihastelematta hattaranväristä taivasta. Pysähdyn katselemaan luistelijoita Johanneksen kirkon juurella. Olen tavallista paremmalla tuulella. Ei ole kiire. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä.

Keksin, että haen itselleni jonkun kivan juoman kävelymatkalle. Silläkin uhalla, että lämmin kahvijuoma kestää korkeintaan sen 300 metriä meikäläisen juomavauhdilla. Pysähdyn suosittuun kahvilaketjuun ja tilaan juoman mukaan. Matcha latte oli virhe. Tajuan sen heti ensimmäisellä kulauksella. Juoma on täynnä kitkeriä jauhemöykkyjä. Mietin hetken pitäisikö kääntyä ympäri ja käydä antamassa palautetta juomasta, mutten kertakaikkiaan jaksa kävellä sataa metriä takaisin kahvilaan. Tai oikeasti jaksaisin minä, mutten jaksa ryhtyä selittämään tai vaatimaan, vaikka siihen minulla täysi oikeus olisikin. Aina ei jaksa.

Saan edellisen äänikirjan loppuun ja aloitan uuden. Paras fiilis. Sovellus ehdottaa minulle Saku Tuomisen Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on. Kirja on lyhyt, vain kolmetuntinen. Painan play-nappulaa. Minua hymyilyttää kun mietin ensimmäistä kertaa miten typerä kysymys: “onko kaikki hyvin?” oikeastaan onkaan. Milloin ikinä kellään olisi kaikki hyvin? Siis ihan kaikki asiat hyvin?

Varpaita kipristelee liikennevaloissa seistessäni. Ihan kuin joku kutittaisi niitä. Liikuttelen varpaitani niin paljon kuin teräväkärkisissä nilkkureissa nyt varpaita pystyy liikuttelemaan. Nykyään aina kun tunnen kylmyyttä tai jostain jäsenestä lähtee pakkasella tunto, mulla tulee ihan valtavat flashbackit Selviytyjiin. Sellaista kylmyyttä en ole vielä koskaan kokenut. Se on jättänyt muistijäljen kehooni. Puistattaa.

Tuomiokirkon portaille on ilmestynyt ilmiselvä pulkkamäki. En ole koskaan ajatellut, että portaita voisi laskea pulkalla. Ehkä jopa lumilaudalla.

Puhelimeni sammuu Pitkäsillan kohdalla. Tällaisessa kohtaa tulee aina kummallinen olo. Mulla on melkein aina joku pyörimässä korvissa kun kävelen yksin. En kestä ison tien mölyjä. Autoista lähtee kova meteli. Tuuletan sisäisesti sitä, että olen kerrankin oikealla puolella katua, enkä tuolla työmaan puoleiselle kadulla. Joudun yleensä aina vaihtamaan kadun puolta tässä kohtaa.

Näen pienen koiran puettuna talvitakkiin. Miten söpö. Koira ylittää suojatietä ylpeän näköisenä, aivan kuin takki olisi uusi. Ehkä se onkin. Muistan miltä pienenä tuntui kun oltiin käyty äidin kanssa vaateostoksilla (yleensä syksyllä) enkä millään malttanut odottavaa seuraavaa koulupäivää kun päälle sai pukea uuden takin tai paidan. Olin jo suunnitellut asun ja asettanut sen tuolille hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Enää uusista vaatteista ei tule sellaista oloa. Tai ehkä harvoista ja valituista tulee.

Astun Lidliin ja yritän parhaani mukaan muistella mitä aineksia meksikolaiseen tomaattikeittoon tulee. Googlaisin, mutta puhelimeni on mykkä. Mietin, että pystyisin aivan hyvin kysymään jotain toista asiakasta tarkistamaan asian, eiköhän kaikilla ole puhelimissaan netti. Reseptiin pääsisi käsiksi muutamassa sekunnissa. Vihannesosastolla viereeni tulee punatakkinen nainen, joka lappaa bataatteja biopussiin. Olen jo lähellä kysyä, mutta sitten peräännyn. Tarvitseeko minun välttämättä häiritä muita ihmisiä? Korona-aika ja kaikkea. Saako puheestani edes selvää maskini takaa? Epäsosiaalisuuteni tällaisissa asioissa ärsyttää. Ostan ainekset ulkomuistista. Unohdan porkkanat ja nachot.

Ohitan tutun taidetarvikeliikkeen. Näen omistajan palvelemassa asiakasta ja minua hymyilyttää. Hän on hyvä työssään, hurjan hauska ja iloinen. Välillä mietin tunnistaako hän minut, kun on auttanut niin monta kertaa. Mutta tunnistaako maskin takaa nykyään ketään?

Urheilukelloni tärisee, päivän aktiivisuustaso on saavutettu. Ensin lyhyt tärinä ja heti perään pitkä. Vähän jopa hävettää miten hyvältä se tuntuu, olen aivan koukussa mokomaan tärinään. Toisaalta ehkä pikemminkin koukussa siihen, että kävelen ja ulkoilen nykyään aktiivisemmin ja tiedän sen tekevän minulle hyvää.

Avaan kotioven. Kotona tuoksuu Tolulta ja imuri on kaivettu esiin. Keittiön pintoja jynssää iloinen tyyppi pipo päässä. En tiedä miksi, mutta herkistyn miltei kyyneliin kun ajattelen miten onnekas oon, kun mua odotetaan kotona. “Hei jos sä voisit tehdä ruoan, nii mä voin siivota”. Sopii hyvin <3

kuvat: Johanna Rontu & minä

xx Sara