Ystävä, joka ei koskaan tuntenut minua 20 June, Jun 2013 - 08:22

Lukijan ja bloggaajan välinen suhde on suosittu puheenaihe blogimaailmassa. Omalla kohdallani tilanne on hassun sekava, sillä kuulun molempiin ryhmiin. Olen bloggaaja, mutta myös luen ja fanitan blogeja. 

Kun muutin Helsinkiin, en tuntenut täältä juuri ketään muita kuin kämppikseni (<3). Koska tein tuohon aikaan keikkatöitä freelancerina, kävin yksin salilla treenaamassa ja kirjoitin blogia yksin kotona, ei mulla ollut kunnon verkostoa, jossa olisin voinut tutustua uusiin ihmisiin. Toki minulla oli kämppikseni lisäksi ystäviä, joihin pidin kyllä yhteyttä, mutta he asuivat eri kaupungeissa. 

Vietin paljon aikaa yksin. Uusi kaupunki ja kaikki oli uutta. Tunsin itseni melko yksinäiseksi. Tuohon aikaan luin paljon blogeja. Tai olen mä aina lukenut ja luen paljon edelleen, mutta silloin kunnolla koukuttuneesti seurasin monien bloggaajien elämää. En ollut koskaan edes tavannut heitä, mutta halusin tietää mitä heille kuuluu, mitä he ovat tehneet tänään, mitä heillä oli päällä, kävivätkö hekin tänään treenaamassa tai kastuivatko hekin rankkasateessa. Olin koukussa blogeihin/bloggaajiin. He olivat kuin ystäviäni. Ihmistä en voinut sanoa tuntevani, mutta blogipersoonan kyllä. 

Koskaan en kommentoinut (?? huom aikaa jolloin olin superujo), seurailin vaan. Hymähtelin hauskoille teksteille ja kuville. Luin kommentit ja päivittelin itsekseni, jos joku oli kommentoinut jotain sopimatonta. Kävin välillä monta kertaa päivässä tsekkaamassa, josko olisi tullut uusi postaus. Selailin kymmeniä blogeja, mutta tosissani seurasin vaan muutamia. Ne olivat ikään kuin ne lähimmät ystäväni, ei voinut olla liikaa lemppariblogeja.

En tiedä olisinko halunnut edes tuntea heitä “oikeasti”, ehkä olisinkin. Pidin niin kovasti blogipersoonista, siitä millaisena kuvat ja tekstit saivat heidät näyttämään. Olisivatko he oikeasti ihmisinä myös samanlaisia?

Bloggajilta saatetaan vaatia paljon, mutta niin olen minäkin lukijana vaatinut. Mitäs tämä on kun kahteen päivään ei ole postattu tai missäs ne Kroatian matkan kuvat viipyvät? Monet tivaavat näistä kommenttiboksiinkin. Vaikka mä en koskaan kommenttia aiheesta kirjoittaisikaan, saattaa ajatus käydä mielessä. Ainakin omalla kohdallani koen tämmösen vaatimisen liittyvän puhtaasti välittämiseen. Haluan tietää miten voit ja mitä kuuluu! Välitän!

Musta on ihanaa saada meiliä ja kommentteja. Jotain konkreettista todistetta (Google Analyticsin lisäksi) siitä, että täällä ollaan. On ihanaa kun lukijat tulevat moikkaamaan, ja sitä tapahtuu suomalaisen kulttuurin huomioon ottaen yllättävänkin usein. Tosin huomaan myös joskus olevani vainoharhainen kun joku katsoo pitkään. Yleensä vaihtoehtoja on kaksi: hän arvuuttelee olenko Heli Kajo tai sitten tunnistaa mut blogista. Olen itsekin kertonut muutamille bloggaajille sopivassa tilanteessa lukevani heidän blogejaan, mutta myös syyllistynyt monesti siihen kaupungilla kyttäämiseen. Sen lisäksi, että haluan kiittää bloggaajaa kivasta blogista ja toivottaa tsemppiä jatkoon, mulla tulee jotenkin semmonen olo, että pakko tunnustautua lukijaksi. Se on vähän niinkun velvollisuus tai jotain. Että hei vaan, minä täällä tirkistelen sinun elämääsi ja tavallaan tunnen sinut. Tuleeko kellekkään muulle tämmönen fiilis lempibloggaajan nähdessään?

Onko teidän mielestänne bloggaaja-lukija -suhde enemmän “fani-julkkis”- vai ystäväsuhde? Entä voiko blogin kautta tuntea bloggaaajan?

Mä koen homman niin, että bloggaaja on tavallaan “työ/harrastusnimi”. Se on usein sitä aitoa sinua, raapaisu elämääsi ja se antaa lukijalle kuvan sinusta. Mielestäni blogin kautta ei voi tuntea bloggaavaa ihmistä, mutta bloggaajan voit.

Menestyneet bloggaajat ovat asia erikseen, mutta yleisesti en osaa jotenkin ajatella bloggaajaa julkkiksena, vaikka julkinen henkilö hän onkin. Bloggaajaan on helppo samastua, hän on tavallinen ihminen, ihan niinkun minäkin. Hän tekee tavallisia arkijuttuja, ihan niinkun minäkin. Hän pukeutuu niihin Zaran ja H&M:n vaatteisiin, ihan niinkun minäkin. Hän kertoo mitä on milloinkin puuhastellut ja hän saa sinut hymyilemään. Häneltä voi kysyä ja häneltä saa myös vastauksen. 

Yhä useammat bloggaajat ovat tulleet siihen tilanteeseen, että suoraan sanottuna elämä on mennyt blogin edelle, eikä aikaa tai ylipäätä innostusta bloggaamiseen enää ole samalla tavalla kuin ennen. Ja tässä tilanteessa blogin lopettaminen on enemmän kuin järkevää. Ymmärrän tämän paremmin kuin hyvin, olen itsekin joutunut muutamaan otteeseen tosissani pohtimaan blogikuvioita. Mutta toisaalta ymmärrän oman kokemukseni kautta lukijankin puolen.

Aikoinan koitti minullekin, lukijalle, se päivä, kun eräs lempparestani kirjoitti postauksen, jossa ilmoitti lopettavansa bloggaamisen. Järkytys. Puskista tuli. Tuin päätöstä, mutta olin myös huolissani ja vähän vihainenkin. Kuin pistäisi kaverisuhteemme poikki, kiitos vaan! Nyt en enää tietäisi mitä hänelle kuuluu. En saisi inspiraatiota asuihin tai vinkkejä nettishoppailuun. Kuka minut nyt potkisi lenkille? Blogista oli tullut minulle lähes pakkomielle, se oli osa elämääni ja nyt se vaan vietiin minulta kysymättä pois. Tunsin itseni taas vaativaksi, välittäväksi lukijaksi. Olin itsekäs. Arvostin päätöstä lopettaa blogi ja tottakai toivoin hänelle pelkkää hyvää, mutta miten minä selviäisin ilman blogia ja bloggaajaa. Onko edes madollista, että minulla oli ikävä bloggaajaa, jota en koskaan ollut edes tavannut?

Bloggaajalla oli kiva asuyhdistelmä, otin siitä vinkkejä omaan asuuni

Bloggaaja ilmoitti postauksessa, että terveisiä vaan täältä Miamista, tultiin lomailemaan. Hetkonen!! Miksei mitään oltu kerrottu etukäteen, enhän minä tätä tiennyt, ihan shokkitila iski 

Bloggaaja oli joutunut sairaalaan, meikä vollotti

Bloggaaja oli päässyt kouluun, hymyilin monta päivää

Bloggaaja oli käynyt lenkillä metsässä. Minä lähdin myös juoksemaan pururadalle

Bloggaaja oli ostanut uutta jäätelöä, nappasin saman jäden kauppakoriin

Näin unta bloggaajasta

Bloggaajalla ilmoitti yhtäkkiä poikaystävästä, miksei hän kertonut tästä tyypistä mitään aiemmin!?

…Bloggaaja oli ystävä, joka ei koskaan tuntenut minua

kuvat: weheartit.com

Minkälaisia ajatuksia teillä on bloggaajan ja lukijan suhteesta?

Onko kukaan koukuttunut blogiin/bloggaajaan ja kokenut samanlaista “yksipuolista ystäväsuhdetta” niin kuin minä?

T.Sara

Antaa kehua! 13 March, Mar 2013 - 10:33

Ehkä muutama vuosi sitten olin vielä tuppisuu. Puhuin tuntemattomille jos oli pakko, tilasin pitsan kotiin mielummin netistä, vihasin kampaajalle soittoa enkä voinut kuvitellakkaan aloittavani randomisti keskustelua tuntemattoman kanssa. Kohtelias ja hymyileväinen olen ollut aina, ehkä semmonen helposti lähestyttävä. Ja sillä kohteluaisuudella tarkoitetaan nyt tasoa moikkailuja kaupassa ja kiitoksia kassalla.

Pari vuotta asiakaspalvelualalla vaatekaupassa on tehnyt ihmeitä. Olen rohkaistunut varmaan 400%. Sen lisäksi, että oon tutustunut uusiin ihmisiin olen ennen kaikkea saanut arkiminääni äärettömän paljon reippautta ja iloa. Musta on ihana kehua, oli kyse sitten makeesta takista, kivasta tukasta tai hyvästä asiakaspalvelusta. En epäröi hetkeäkään kehua juuri tämmöisiä materiaalisia juttuja kuten vaatteita tai hyvää ruokaa. Asiakaspalvelusta kiittäminenkin tulee luonnostaan. Mutta heti kun pitäisi kehua tuntemattoman ihmisen luonnetta tai vaikka asennetta, menen lukkoon. Liian henkilökohtaistako? 

Mieleen tulee monta keissiä kun olen kaupungilla, kaupassa tai salilla miettinyt joskus pitkäänkin mielessäni, että uskallanko kehua tuota ihmistä. Mitä hittoa?? Voiko kellekkään tulla huono mieli siitä hänen hyvä puoli tai onnistuminen on huomattu ja sitä kehutaan, no ei varmasti voi! Jos saan ihanan kommentin blogiin, jossa mua henkilökohtaisesti kiitetään tai kehutaan, oon yhtä hymyä koko päivän. Mieletön fiilis tulee myös silloin, jos tuttu tai etenkin tuntematon tyyppi kehuu mua ihan livenä. Voiko siis parempaa palvelusta ihmiselle edes tehdä?

Eilen ajauduin salilla taas tähän tilanteeseen. Näin kun ylipainoinen nuori nainen oli treenaamassa PT:n kanssa ja veti naama punaisena kaikki liikkeet kunnialla loppuun hurjalla tsempillä. Oon aina ihaillu tyyppejä, jotka ottavat ton ison askeleen elämässään ja päättäväisesti liittyvät salille ja aloittavat liikunnan kaikkien himotreenaajien keskellä (en todellakaan puhu itsestäni nyt :D). Siinä mä vaan sarjani välissä katselin vieressä ihailevasti sitä mieletöntä asennetta millä tämä nainen painoi menemään. Ja taas mä mietin, että vitsi tekis mieli kehua tai sanoa edes jotain! No eikä mitään, turpa kiinnihän mä seisoin vaan tyhmänä vieressä. 

Näin naisen myöhemmin pukuhuoneessa ja päätin, että wattahell. Avasin rohkeasti suuni ja kerroin, että näin kun hän veti treeniä yläkerrassa ja ihan mielettömällä tsempillä. Sanoin, että kadehdin hänen asennettaan ja ihan loistavan hyvää työtä. Nainen ilostui, liikuttui miltei kyyneliin. Kertoi, että on tehnyt päätöksen elämänmuutoksesta ja aikoo onnistua. Oli pudottanut jo 5kg. Toivotin hurjasti tsemppiä ja sanoin, että oon ihan varma hänen onnistuvan tavoitteessaan tolla meiningillä mitä äsken näin. Nainen oli hurjan ylpeä itsestään ja se tuntui aivan sairaan hyvältä. Veikkaampa, että sekä mulla, että tällä naisella oli loppupäivä suu hymyssä 🙂 

Tän postauksen juuret pohjautuu siihen, että irtisanoin toissapäivänä itseni ihanasta duunistani Vila vaatekaupassa. Mun aika ei riitä millään kaikkeen ja haluan panostaa täysillä blogiin ja sen ympärillä pyöriviin juttuihin sekä postailla useamman kerran päivässä. Mua on syönyt hirveesti se fakta, etten ehdi vastaamaan kaikkiin meileihin tai kommentteihin. Blogillani on kuukaudessa n. 70 000 uniikkia kävijää, joten hommaa on jonkun verran 🙂

Työ Vilassa on nimittäin antanut mulle ihan hirveesti ja muokannut musta sellaisen mitä tänäpäivänä olen, rohkeamman, sosiaalisemman ja positiivisemman. Oon saanut ihania lukuisia mulle osoitettuja meilejä asiakkailta, halauksia tuntemattomilta ja kiitoksia epävarmoilta ihmisiltä, joille oon tuonut kuulemma pukeutumisvinkeillä ja sanoillani itsevarmuutta. Tämmöisiä ihanaa palautetta ja hyvää mieltä tuovia ihmisiä siis löytyy! En olisi pari vuotta sitten voinut kuvitellakkaan itse kehuvani suht arasta aiheesta tuntematonta ihmistä ja väitänkin, että iso kiitos kuuluu työskentelylle ton ketjun myymälässä, mielettömien työkavereiden ympäröimänä 🙂 

Mun lukijakunnasta löytyy sairaasti näitä ihania kehujia, jotka aivan mahtavilla meileillään ja kommenteillaan tekee mun päivistä toinen toisensa jälkeen aurinkoisia, KIITOS! Valitettavasti kuitenkin negatiivisia tyyppejä, ilkeitä sanoja palvelusta ja kaiken maailman turhanpäiväistä valitusta tässä yhteiskunnassa riittää loputtomiin. Hyvästä palvelusta kiittäminen ja ihmisten kehuminen sen sijaan on harvinaista. Se on surullista, mutta siihen on jokaisen mahdollista vaikuttaa. Hyvät ihmiset, oli kyse mistä tahansa, älkää epäröikö toisen kehumisessa! Siitä seuraa vaan hyvää mieltä! Ihanaa keskiviikkopäivää 🙂

T.Sara