Kävelen Korkeavuorenkatua, enkä voi olla ihastelematta hattaranväristä taivasta. Pysähdyn katselemaan luistelijoita Johanneksen kirkon juurella. Olen tavallista paremmalla tuulella. Ei ole kiire. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä.

Keksin, että haen itselleni jonkun kivan juoman kävelymatkalle. Silläkin uhalla, että lämmin kahvijuoma kestää korkeintaan sen 300 metriä meikäläisen juomavauhdilla. Pysähdyn suosittuun kahvilaketjuun ja tilaan juoman mukaan. Matcha latte oli virhe. Tajuan sen heti ensimmäisellä kulauksella. Juoma on täynnä kitkeriä jauhemöykkyjä. Mietin hetken pitäisikö kääntyä ympäri ja käydä antamassa palautetta juomasta, mutten kertakaikkiaan jaksa kävellä sataa metriä takaisin kahvilaan. Tai oikeasti jaksaisin minä, mutten jaksa ryhtyä selittämään tai vaatimaan, vaikka siihen minulla täysi oikeus olisikin. Aina ei jaksa.

Saan edellisen äänikirjan loppuun ja aloitan uuden. Paras fiilis. Sovellus ehdottaa minulle Saku Tuomisen Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on. Kirja on lyhyt, vain kolmetuntinen. Painan play-nappulaa. Minua hymyilyttää kun mietin ensimmäistä kertaa miten typerä kysymys: “onko kaikki hyvin?” oikeastaan onkaan. Milloin ikinä kellään olisi kaikki hyvin? Siis ihan kaikki asiat hyvin?

Varpaita kipristelee liikennevaloissa seistessäni. Ihan kuin joku kutittaisi niitä. Liikuttelen varpaitani niin paljon kuin teräväkärkisissä nilkkureissa nyt varpaita pystyy liikuttelemaan. Nykyään aina kun tunnen kylmyyttä tai jostain jäsenestä lähtee pakkasella tunto, mulla tulee ihan valtavat flashbackit Selviytyjiin. Sellaista kylmyyttä en ole vielä koskaan kokenut. Se on jättänyt muistijäljen kehooni. Puistattaa.

Tuomiokirkon portaille on ilmestynyt ilmiselvä pulkkamäki. En ole koskaan ajatellut, että portaita voisi laskea pulkalla. Ehkä jopa lumilaudalla.

Puhelimeni sammuu Pitkäsillan kohdalla. Tällaisessa kohtaa tulee aina kummallinen olo. Mulla on melkein aina joku pyörimässä korvissa kun kävelen yksin. En kestä ison tien mölyjä. Autoista lähtee kova meteli. Tuuletan sisäisesti sitä, että olen kerrankin oikealla puolella katua, enkä tuolla työmaan puoleiselle kadulla. Joudun yleensä aina vaihtamaan kadun puolta tässä kohtaa.

 

 

Näen pienen koiran puettuna talvitakkiin. Miten söpö. Koira ylittää suojatietä ylpeän näköisenä, aivan kuin takki olisi uusi. Ehkä se onkin. Muistan miltä pienenä tuntui kun oltiin käyty äidin kanssa vaateostoksilla (yleensä syksyllä) enkä millään malttanut odottavaa seuraavaa koulupäivää kun päälle sai pukea uuden takin tai paidan. Olin jo suunnitellut asun ja asettanut sen tuolille hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Enää uusista vaatteista ei tule sellaista oloa. Tai ehkä harvoista ja valituista tulee.

Astun Lidliin ja yritän parhaani mukaan muistella mitä aineksia meksikolaiseen tomaattikeittoon tulee. Googlaisin, mutta puhelimeni on mykkä. Mietin, että pystyisin aivan hyvin kysymään jotain toista asiakasta tarkistamaan asian, eiköhän kaikilla ole puhelimissaan netti. Reseptiin pääsisi käsiksi muutamassa sekunnissa. Vihannesosastolla viereeni tulee punatakkinen nainen, joka lappaa bataatteja biopussiin. Olen jo lähellä kysyä, mutta sitten peräännyn. Tarvitseeko minun välttämättä häiritä muita ihmisiä? Korona-aika ja kaikkea. Saako puheestani edes selvää maskini takaa? Epäsosiaalisuuteni tällaisissa asioissa ärsyttää. Ostan ainekset ulkomuistista. Unohdan porkkanat ja nachot.

Ohitan tutun taidetarvikeliikkeen. Näen omistajan palvelemassa asiakasta ja minua hymyilyttää. Hän on hyvä työssään, hurjan hauska ja iloinen. Välillä mietin tunnistaako hän minut, kun on auttanut niin monta kertaa. Mutta tunnistaako maskin takaa nykyään ketään?

Urheilukelloni tärisee, päivän aktiivisuustaso on saavutettu. Ensin lyhyt tärinä ja heti perään pitkä. Vähän jopa hävettää miten hyvältä se tuntuu, olen aivan koukussa mokomaan tärinään. Toisaalta ehkä pikemminkin koukussa siihen, että kävelen ja ulkoilen nykyään aktiivisemmin ja tiedän sen tekevän minulle hyvää.

Avaan kotioven. Kotona tuoksuu Tolulta ja imuri on kaivettu esiin. Keittiön pintoja jynssää iloinen tyyppi pipo päässä. En tiedä miksi, mutta herkistyn miltei kyyneliin kun ajattelen miten onnekas oon, kun mua odotetaan kotona. “Hei jos sä voisit tehdä ruoan, nii mä voin siivota”. Sopii hyvin <3

 

kuvat: Johanna Rontu & minä

 

xx Sara

Tags:

 

Jazzi soi kodin molemmissa huoneissa. Kaiuttimet on synkronoitu yhteen, välillä ne toimii, välillä ei. Tänään näyttää toimivan. Pilviverho on niin ohut, että taivas näyttää miltei siniseltä. Isomaija on tehnyt ryhtiliikkeen pohjalla käytyään. Muutaman päivän tehokastelu ja se suorastaan säteilee ikkunalaudalla. Kurottelee raidallisia lehtiään elinvoimaisena. Jos sillä olisi suu, se takuulla hymyilisi. Ehkä se aistii, että tänään alkoi helmikuu.

Mä en ole pitkään aikaan kirjoittanut. En blogiin, enkä mihinkään muuallekaan. Tekstin tuottaminen tuntuu hankalalta. En tiedä johtuuko se siitä, että nykyään kuuntelen kirjoja lukemisen sijasta vai että elämässä ei tapahdu tällä hetkellä ihan kauheasti. Vaikka toisaalta tapahtuu. Kyllä me kaikenlaista puuhataan. Kyse on ehkä pikemminkin niistä elämän suuremmista päätöksistä, ne junnaa paikoillaan. Elämää varjostaa huoli tulevasta: korona, yt-neuvottelut, epävarmuus. Mä en ole koskaan ollut se tyyppi, joka epäröisi päätöksissä tai tuntisi näin kovaa huolta tulevasta, mutta viimeisen vuoden aikana oon löytänyt myös tämän puolen itsestäni. Toisaalta, ehkä ihan hyvä niin. Ehkä 31-vuotiaana on ihan hyvä epäröidä ja tuntea huolta.

Pakkasin eilen valtavia ruokaostoksia Niittykummun Lidlissä, hiihtomonot jalassa. Tunsin itseni espoolaiseksi suurperheen äidiksi. Mua aika usein alkaa huvittamaan jos päädyn johonkin stereotyyppiseltä näyttävään tilanteeseen totuuden ollessa jotain ihan muuta. Ihanaa kun jääkaappi on täynnä ruokaa ja viikon reseptit on valmiiksi mietitty.

Aloitin kuuntelemaan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kirjaa. Makasin sängyllä, tuijotin kattoon ja kuuntelin. Yleensä en pysty keskittymään äänikirjaan näin, mutta nyt keskityin. Ei tarvinnut puuhastella mitään, riitti kun vaan oli ja kuunteli. Pysäyttelin äänikirjaa yhtenään huutaakseni sitaatteja viereisessä huoneessa Barcan peliä katsovalle kihlatulleni. “Tämä on ihan meidän elämästä”. “Hei kuunteleppa miten hyvin sanottu”.

Eilen juteltiin Teamsissa vaarin kanssa. Vaari on paras. Muisti on ehkä heikko, mutta huumorintaju on pysynyt ennallaan. Hän lenkkeilee päivittäin eikä pysy paikallaan. Vaari sanoo aina “täh” ja maiskuttelee. Mua hymyilyttää joka kerta. Eilenkin, monta kertaa.

 

 

Kädet on kahden appelsiinin syömisen jäljiltä ihan tahmaiset, en millään jaksaisi mennä pesemään niitä. Pyykinpesukoneen viimeiset minuutit menossa. Ihan hurja meteli. Joutuu huutamaan jos haluaa sanoa toiselle jotain, ja siltikin vastaus kuuluu: “mitä?”.

Aloitettiin eilen katsomaan Pohjolan lakia. Vähän hävettää tämä tahti millä me minisarjoja ahmitaan. Ne on katsottu läpi parissa illassa. Mutta kun miettii, että kolmeen tuntiin mahtuu helposti 5 jaksoa niin ei se ole niin paha. Pohjolan lakia mainostettiin “vuoden koukuttavimpana kotimaisena lakidraamana”. Olen myös aika varma, että kyseessä on “vuoden ainoa kotimainen lakidraama”, mutta se on superhyvä! Koukuttava todellakin. Vähän ehkä ahdistava myös. En voi olla miettimättä sarjan henkilöhahmojen työtahtia. On menestystä, rahaa ja hienot kämpät, joissa tosin ei ehdi viettää aikaa, koska kaikki aika menee toimistolla, yöt ja päivät. Kuulumisia kysyttäessä on aina työkiireitä ja stressiä. Sitä tässä olen vaan miettinyt, että milloin me oikein lakataan ihannoimasta tällaista elämäntyyliä?

Mulla on nyt ekaa kertaa aikuisiälläni sukset! Pystyn melkein samaistumaan isän sataan kertaan kuultuun tarinaan siitä kun hän 60-luvulla sai  joululahjaksi Järvisen kilpasukset ja meinasi seota onnesta. Latuja ei löydy ihan pihapiiristä (eikä autoa, jolla laduille pääsisi), mutta tarkoituksena olisi pitää uusi harrastus välimatkoista huolimatta melko säännöllisenä. Uusi harrastus. Kuulostipa kivalta. Kaipa sitä voi jo sanoa, että harrastaa hiihtämistä? En ole kyllä koskaan aikaisemmin sanonut, mutta ehkä mä nyt alan sanoa.

Tein taas riisipuuroa. Se on jo aika mones kerta kuukauden sisään. En ole koskaan tehnyt joulukauden ulkopuolella riisipuuroa, mutta nyt keitän sitä yhtenään. Kokeilen aina erilaisia maitoja. Kookosta, mantelia, kauraa, soijaa… Eilen sekoitin kolmea erilaista (tuli mieleen ne ala-asteen synttärijuhlien limusekoitukset). Ei ollut ehkä paras sekoitus, mutta oli silti aika hyvää!

Sieraimet täyttyvät taas voimakkaan rahkasammaleen tuoksulta. Aivan kuin uusi huonetuoksumme annostelisi pieniä hajulähetyksiä. Niitä vaan tupsahtelee. Ulkona on niin pimeää ja sisällä niin valoisaa, että näen oman heijastukseni ikkunasta miltei peilin tarkasti. En lakkaa ihmettelemästä miten hyvältä hiukseni näyttävät, vaikka olen pessyt ne viimeksi kolme päivää sitten ja tehnyt kaksi hiihtolenkkiä tässä välissä. Kuivashampoo ja laineet saa ihmeitä aikaan.

Olen koukuttunut sporttikellooni. Tykkään siitä miten se haastaa minua lähtemään kävelylle tällaisena päivänä kun en ole liikahtanut kotoa yhtään mihinkään. Nyt se sanoo, että liikuhan johonkin. Että ei mitään liian kuormittavaa, ehkä kävelyä? Ehkä kello on oikeassa. Ehkä nyt on aika lähteä iltakävelylle!

 

 

 

xx Sara

Tags:

 

Istun läppärin äärellä ja ihailen kynsiäni. Niihin laitettiin tänään ranskalainen manikyyri. Mulla ei ole koskaan ollut ranskalaista manikyyriä. Paitsi joskus teininä oli kyllä. Silloin ostin Euromarketista sellaiset liimattavat tekokynnet, joissa oli valmiiksi ranskalainen manikyyri. Ohjeessa sanottiin, että ne kuuluu viilata oman kynnen muotoon sopiviksi, mutta mä en koskaan viilannut. En edes niitä teräviä reunoja, jotka rikkoivat kaikki sukkahousut ja tekivät sohvaan naarmuja. Otin vaan kynnet pakkauksesta ja liimasin paikoilleen. Mitä pidemmät, sen paremmat, ajattelin.

Teinikynnet ei olleet kyllä ihan tätä tasoa. Nämä näyttää ihan morsiamen kynsiltä. Sellaisilta itsestään huolta pitävän aikuisen naisen kynsiltä. Ei kyllä ikinä tunnu siltä, ei etenkään kynsien osalta. Olen äärimmäisen taitava laiminlyömään kynsien kotihuoltoa, en edes omista kynsiviilaa. Mua aina hävettää mennä kynsistudioon ja paljastaa, etten tälläkään kertaa ole hoitanut kynsiäni. Taas on liian pitkän huoltovälin takia revitty/pureskeltu osa geelilakoista irti ja kynsinauhat on auki kuivuudesta. Siinä ne sormet lepää tyynyllä kynsiteknikon arvioitavana armottomassa valaistuksessa, joka paljastaa jokaisen yksityiskohdan. Hetken hävetys on kuitenkin sen arvoista, että 45 minuutin päästä kynnet näyttää tältä. Vielä kun näyttäisivät neljän viikon päästä…

Ajattelen yleensä, että jos minua oikeasti kiinnostaisi tai kokisin asian tärkeäksi, varmaan myös tekisin jotain sen eteen. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kauniit kynnet ovat kivat, muttei välttämättömät.

 

 

Oon iloinnut ihan suunnattomasti lumisesta Helsingistä, kuten näistä viime viikkoisista kuvista pystyy ehkä päättelemään. Päivät tuntuu himpun verran pidemmiltä kun valkea maa valaisee pimeitä iltapäiviä. Ollaan tehty kävelylenkkejä ennätyspaljon. Haettu kahvia mukaan ja palloiltu ympäri kaupunkia kuin turistit konsanaan.

Viikonloppuna tehtii ekaa kertaa itse pastaa. Kaikki sai alkunsa Master of None -sarjan italiajaksoista (paras sarja!!). Tuli ihan hirveä himo päästä kokeilemaan pastan valmistusta. Sehän oli ihan helppoa, eikä yhtään niin työlästä kuin olen aina kuvitellut. Etenkin kun teki kahdelle hengelle. Suurin haaste oli oikeastaan löytää lähikaupoista durum-jauhoja. Taikinaa jäi vielä puolet varastoon. Josko sitä vielä loppuviikosta kaulisi ja keittäisi uuden satsin!

Aloitettiin tällä viikolla katsomaan The Crownia. Mä en olen aivan pihalla kaikista kuninkaallisjutuista. En muista nimiä, enkä titteleitä. En ollut tv:n ääressä edes kun Meghan ja Harry menivät naimisiin. Ehkä The Crown muuttaa mieleni, sarja on ainakin tähän asti vaikuttanut hyvinkin lupaavalta. Olen yhtenään googlettamassa henkilöitä, vertaamassa niiden ulkonäköä näyttelijöihin ja selvittämässä, että miten sarjassa kuvatut tilanteet oikeasti menivät. Wikipediahaut on pelkkää brittien kuninkaallisia nykyään 😀

Törmäsin toimistoa muuttaessani tähän In The Company of Women -kirjaan. 100 naista ja 100 erilaista urahaastattelua. Ostin tämän pari vuotta sitten toimistolle, mutta se on unohtunut hyllyyn. Ajattelin aloittaa 2021 työpäivät aina lukemalla yhden tarinan. Tänään luin Danielle Coldingin, Brooklynissa asuvan sisustussuunnittelijan haastattelun. Kun häneltä kysyttiin, että mikä on ollut paras vinkki, jonka hän on saanut yrityselämään uransa alussa, hän vastasi näin: “palkata ammattilaisia hoitamaan asioita, joita et itse osaa tai jotka eivät kuulu omiin vahvuuksiisi. Kaikkea ei tarvitse osata yksin, turvaudu ekspertteihin kun pitää”. Tää on niin totta. Yrityksen pyörittämiseen liittyy ihan valtavasti kaikkea. Mä helposti ajattelen, että jos en osaa jotain, niin sitten pitää opetella ja väkisin yrittää selvitä. Todennököisesti tähän menee vaan sairaan paljon aikaa, joka on pois taas siitä päätyöstäsi. Lopputulos ei myöskään itse tehtynä aina ole se paras mahdollinen, tämä voi näkyä myös tuloksessa… Tällaisia tehtäviä pitäisi ohjata osaaville ammattilaisille ja käyttää ne työtunnit todelliseen työhösi.

 

 

Huomenna on taas vapaapäivä. Toisaalta ihanaa, toisaalta tekeekö se arkeen tarttumisen entistä vaikeammaksi? Rytmi on ollut hukassa ja asioihin on ollut vaikea tarttua. Työpäivät on jo toista viikkoa tämmöistä ihme sinkoilua, mitään ei meinaa saada kunnolla valmiiksi. Perusjutuissa kestää jotenkin tavallista kauemmin. No välillä tää on tätä. Ehkä huomisen jälkeen sitten.

Päätettiin rustata huomenna  loppiaisen kunniaksi vuoden tavoitteet ylös ja kasata 2021 Pinterest-taulut. Tää on ollut kiva tapa suunnitella uutta vuotta ja hahmottaa mitä kaikkea siltä toivoo. Haluaisin erityisesti lisää arkisia, päivittäin toistuvia kivoja rutiineja. Lukuhetkiä, kirjoittamista, ulkoilua, luovia harjoituksia ja itsenäistä opiskelua. Ja ehkä jotain ruoanlaittoon liittyvää. Viime vuoden tavoitelistasta moni kohta toteutui, vaikka vuosi olikin aika erikoinen. Toisaalta listaan mahtui myös monta sellaista tavoitetta, jotka eivät onnistuneet. Kynsien pureskelun lopettaminen oli yksi niistä… 😀

En yleensä innostu tammikuun haasteista, mutta tälle vuodelle me otettiin melko lempeä sellainen: 30min liikuntaa joka päivä. Tai toisin sanoin “urheilukellon aktiivisuustaso täyteen”. Sen ei välttämättä tarvitse olla hikiliikuntaa, kävelylenkki ja kehonhuolto käyvät myös. Olen haasteesta inspiroituneena kävellyt koti-toimisto välit äänikirjaa kuunnellen. Tää on ihana tapa aloittaa ja lopettaa työpäivä. Suon Villi Laulu on pian jo puolessa välissä!

Mua odottaa ensi viikolla vuoden ensimmäinen työreissu, ihan hullua. Se suuntautuu Pudasjärvelle, Iso-Syötteelle. Työreissuja ei ole viimeiseen puoleen vuoteen ollut yhtäkään, joten tuntuu jotenkin tosi spessulta. Oon ihan tosi innoissani. Ihana päästä valokuvaamaan ihan kunnolla!

 

 

 

xx Sara