Tämän viikon podcast-jaksossa käsitellään kovasti toivottua aihetta: ulkonäköpaineita sosiaalisessa mediassa.

Muutamia vuosia sitten kyllästyin Instagram-tileihin, joiden sisältö koostui pelkästään mutruisista naamakuvista ja poseeraavista bikinivartalokuvista. Miksi seuraan näitä? Mitä tämä sisältö oikeastaan antaa minulle?

Jokainen tuottaa juuri sellaista sisältöä kuin itse haluaa eikä edellä mainituissa kuvissa mitään pahaa ole, ne vaan eivät sovi minulle. Varmaankin vastareaktiona tälle kaikelle kiinnostuin kasvottomuudesta. Kuvausmiljöö, tarinat, seikkailu ja tunteen ilmaiseminen alkoivat kiinnostaa. Kaipasin maanläheisiä kuvia ja sisältöä, johon olisi helpompi samaistua.

On täysin järjetöntä väittää ettei ulkonäöllä olisi mitään merkitystä. Totta kai sillä on. Oman persoonan ja arvomaailman ilmentäminen on meille ihmisille luonnollista. Mitä puemme päällemme, ja mitä emme pue, miten meikkaamme ja miten emme meikkaa? Nämä ovat kaikki valintojamme ja se on aina kiinnostavaa. Oma ulkonäkö on itseilmauksen keino – jokaisella on vapaus valita mitä haluaa itsestään ulospäin viestiä. Tiettyyn pisteeseen asti.

 

 

Aikuisuus on tuonut mukanaan armollisuutta. Oma ulkonäkö ei ole tärkeysjärjestyksessä enää niin korkealla kuin mitä 18-vuotiaana. Podcastissakin siitä turhautuneena mainitsin: “Mitä väliä? On olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin oma ulkonäkö?”

Mutta kysymys kuuluukin, onko minunlaisen tavallisen tyypin oikeutettua sanoa, että älkää keskittykö liikaa siihen ulkonäköön? Minä kun edustan sitä homogeenistä median suosimaa sporttista kolmekymppistä, jolla on vaalea iho ja S-koon vaatteet. Vaikka olen kokenut ulkonäköpaineita ja koen niitä edelleen, ei minun ole kuitenkaan tarvinnut ulkonäöstäni ihan tosissani stressata. Tarkoitan, ettei naamallani ole hallitsevaa syntymämerkkiä tai ihosairautta. Kaikki raajani ovat tallella, pystyn liikkumaan normaalisti ja tyylini on kohtalaisen basic. Olen oikeastaan aina ollut tällainen tavallisen näköinen tyyppi. 

Haluaisin kovasti sanoa, että olen ulkonäköpaineiden yläpuolella, mutta en minä ole. Asiasta puhuin hetki sitten myös IS:n ulkonäköpaineita käsittelevässä haastattelussa. Uskallan väittää, että ulkonäköpaineita on kokenut meistä ihan jokainen. Pitkät, lyhyet, alipainoiset ja ylipainoiset. Naiset, miehet ja muunsukupuoliset. Ne, joilla on pienet rinnat ja ne joilla on suuret. Ne, jotka kärsivät iho-ongelmista ja ne, joiden iholla ei ole koskaan ollut näppylöitä. Ulkonäköpaineet ovat suhteellisia. Kun jotain on saavutettu, suunnataan katse kohti seuraavaa epäkohtaa. Pahimmillaan kierre voi olla loputon.

Koen, että identiteettini pohjautuu osaksi tiettyyn ulkonäköön. Jos ulkonäkö muuttuu, voi oma identiteetti horjua ja sitä pitää määrittää uudestaan. Homma toimii myös toisinpäin: jos oma identiteetti muuttuu, se todennäköisesti vaikuttaa myös ulkonäköön.

 

kuvat: Elisa Lepistö

 

Sita Salminen sai silmäni avautumaan instagram-päivityksellään liittyen kehopositiivisuuden ja oman kehon hyväksymisen eroon: “Oon vasta tänä vuonna tajunnut käyttäväni kehopositiivisuus termiä välillä väärin. Uskoisin, että aika moni muukin on sekoittanut sen oman vartalon hyväksymiseen – äärimmäisen tärkeä asia sekin, mutta kyseessä on silti hiukan eri liike. Kehopositiivisuus ajaa erityisesti marginalisoitujen kehojen (lihavat, trans, ei-valkoiset, vammaiset jne.) oikeutta näkyä ja olla.”

Musta oli myös hurjan kiinnostavaa kun Sita mainitsi seuraavansa Instagramissa ihmisiä, joiden kanssa ei ole kaikesta samaa mieltä. Tällaiset tilit haastavat pohtimaan ja tuovat erilaisia näkökulmia. Instagram-kupla voi ruokkia täydellisyyspaineita tai vaihtoehtoisesti tuoda inspiraatiota ja herättää ajatuksia – sinä päätät.

 

 

UUSI PODCAST-JAKSO TÄÄLLÄ:

Yksillä: Ulkonäköjakso – some ulkonäköpaineiden asettajana.

 

 

 

xx Sara

 

Jos tuntematon mieshenkilö alkaisi heittämään sovinistisia mielipiteitään, osaisi varmasti osa puolustautua ja kyseenalaistaa sanomisia siinä samaisessa hetkessä. Mutta ei kaikki. Vaikka nopea liikkeissäni yleensä olenkin, kuuluun näissä tilanteissa liian usein niihin, jotka osaavat avata suunsa vasta tilanteen jälkeen. Vasta kun kuultuja sanoja on hieman prosessoinut ja tilanteeseen pureutunut pienen aikalisän jälkeen.

Sain aika monelta teistä viestejä, joissa kyseltiin omaa kantaani Metin ja Hannan julkaisemaan Miehen suusta podcast-jaksoon. Tapani mukaan, halusin ensin tarkkailla tilannetta ennen kuin avaan suuni.

Itsekin mediapyörityksiin joutuneena voin sanoa, että kohut ovat hurjan uuvuttavia ja raskaita. Harva meistä tarkastelee näitä keskipisteestä käsin. Mediakohut eivät katso aikaa tai paikkaa, vaan saattavat tulla yllättäen, esimerkiksi silloin kun oma jaksaminen on muutenkin koetuksella.

Mutta samaan aikaan yhteiskunnan rakenteita eteenpäin vievät kohut ovat välttämättömiä. Niitä tarvitaan, jotta saadaan muutoksia aikaiseksi.

Julkinen työ tuo mukanaan omat haasteensa. Suurennuslasin alla elämiseksikin sitä kutsutaan. Omia sanomisia ja valintoja kommentoidaan ja kyseenalaistetaan jatkuvasti. Vaikka toisinaan koen sen hyvin raastavana, on se samaan aikaan äärimmäisen palkitsevaa. Mielipiteiden ja valintojen kyseenalaistaminen lisää perspektiiviä. Kyseenalaistaminen antaa aina mahdollisuuden oppia. Se tuo esiin useampia kantoja ja muistuttaa, että maailma muuttuu. Se, että olet aina toiminut tai ajatellut asiasta tietyllä tavalla, ei tarkoita, että se olisi ainoa tai paras tapa.

En usko, että maailmankatsomukseni olisi tämä, ilman sitä rakentavaa kritiikkiä, jota olen yleisöltäni vuosien varrella saanut.

Tämän viikkoinen tasa-arvokohu sai myös oman perheeni ja ystäväpiirini keskustelemaan avoimesti. Jos tasa-arvokohuja tarvitaan, niin se mitä ei tarvita on henkilökohtaisuuksiin menevä herjaaminen. Se ei edistä eikä vie yhtään mihinkään. Sen sijaan, että hyökätään, syytellään, vähätellään ja nimitellään on syytä vetää henkeä ja pureutua ongelmakohtiin. Näin keskustelusta saadaan kehittävä.

Miksi osan mielestä podcastissa esiintyneen Juhan kommentit olivat hauskoja ja osan mielestä sovinistisia ja tasa-arvoa loukkaavia? Mitkä asiat kommenteissa oikeastaan satuttivat, ja miksi? Miten tällaisiin tilanteisiin tulisi puuttua? Onko naisen pukeutuminen syy ahdistella ja pukeutuuko nainen seksikkäästi vain miehiä varten? Jos tilanne olisi ollut toisinpäin, ja Juha olisikin ollut nainen arvostelemassa miehiä, olisiko se silloin voinut olla hauskaa?

Pureuduttiin syvälle.

Keskusteluissa nousi esiin tuttu huomio: saavutetuista eduista on vaikea luopua. Tämä sama ongelma on läsnä oikeastaan kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, oli kyse sitten tasa-arvosta tai ilmaston lämpenemisestä.

Keskustelu ja kyseenalaistaminen ovat aina hyvästä. Ne vievät eteenpäin ja auttavat ymmärtämään muita. Maailma muuttuu, ja hyvä niin. Humoristiseksi tarkoitettu sallittu “läpän heitto”, joka saattoi toimia vielä 10 vuotta sitten, ei toimi enää, ja täytyy sanoa, että olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

 

 

Loppuun haluan jakaa viestin, joka on näin jälkeenpäin ajateltuna ollut aika merkittävä rooli. Tällaisia viestejä tulee välillä, tosi harvoin, mutta välillä. Toisinaan lähettäjä on mies, toisinaan nainen. Olen oppinut suodattamaan niitä ja jättämään ne omaan arvoonsa, mutta samaan aikaan myös koen, että haluan vastata ja tuoda esiin oman kantani, jotta viestin lähettäjä voisi oppia tilanteesta jotain.

Sain vuosia sitten eräältä mieheltä viestin. Sen mukaan rintani ovat liian rasvattomat ja vatsani muistuttaa enemmän miehen kuin naisen vatsaa. Olisi syytä rajoittaa urheilua ennen kuin muutun kokonaan mieheksi. Silikonien hommaamistakin suositeltiin. “Ihan vinkkinä, koska onhan se nyt selvää, että keräät miehiltä huomiota kun kerran kuvias nettiin laitat”.

Tuntuu pähkähullulta ajatella, että urheilisin miesten takia. Pidän kehostani huolta ja ruokin sitä hyvin, koska arvostan ja rakastan sitä. Se on taloni, jossa asun koko elämäni ajan. Pyrin pitämään kehoni sellaisena, joissa juuri minun on hyvä olla. Ja pukemaan sen vaatteisiin, joissa juuri minun on hyvä olla. Minusta ihmiskeho on kaunis ja ihmeellinen. Ennen kaikkea luonnollinen. Koen, että minulle on luontevaa tuoda sitä esiin. En elä täällä miellyttääkseni minun tapauksessani vastakkaista sukupuolta. Tai ole esittämässä jotain mitä en ole, eikä kenenkään muunkaan pitäisi.

Koen olevani etuoikeutettu. Lähipiirissäni ei ole ollut “Juha-miehiä” vaan upeita miehiä, jotka arvostavat ja tukevat minua juuri tällaisena. He eivät yritä tunkea minua tiettyyn muottiin. Jos koen, että tasa-arvo ei toteudu jossain tilanteessa, pystyn avaamaan suuni ja siitä keskustellaan ja opitaan turvallisessa ympäristössä.

Kohujen paras puoli on se, että ne opettavat. Uskon, että olen jälleen hieman rohkeampi reagoimaan ja puolustautumaan yllättävällä hetkellä. Kyseenalaistamaan ja taistelemaan tasa-arvon puolesta. Toivottavasti tekin!

 

 

xx Sara

 

Naistenpäivän merkitys on kolahtanut kunnolla vasta vuoden sisään. Siihen asti se on ollut minulle enemmän tai vähemmän se ystävänpäivän jälkeen koittava kaupallistettu juhlapäivä kun kotona saattaa odottaa kukkakimppu (ja jos ei odottanut, saatoin loukkaantua). Päivän aikana pidin leikillisesti laskuria siitä, kuinka moni mies muistaa onnitella.

Naistenpäivä on kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Se on tasa-arvon päivä, jonka ytimessä on naisten ylistämisen lisäksi juhlia naisten saavutuksia. Naistenpäivä on muistutus meille kaikille siitä, että jokaisella meistä tulisi olla oikeus opiskella, avata suunsa ja elää turvallista elämää. Tällä ydinviestillä on paha tapa unohtua kaiken hälinän keskellä.

Tänään käännän katseeni historiaan ja kiitän vahvoja naisia, jotka ovat olleet raivaamassa tietä tasa-arvoisemman yhteiskunnan hyväksi. Ilman Minna Canthia, Ida Aalle-Teljoa ja muita tasa-arvon puolesta taistelleita naisia, sukupuolten välinen tasa-arvo ei välttämättä toteutuisi nykypäivänä Suomessa näin hyvin (toki töitä on pirusti edelleen). Kaikkialla maailmassa asiat eivät kuitenkaan ole yhtä hyvin.

Naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia, jotka eivät vielä tänäänkään toteudu.

 

 

Miehet ja naiset, haastan teidät tänään naistenpäivän kunniaksi a) miettimään miten itse kukin voisi vaikuttaa sukupuolten tasa-arvon edistämiseen ja säilyttämiseen b) lahjoittamaan kukka- tai suklaarahat niille, jotka apua todella kaipaavat.

Mietin a-kohtaa tänään. Lupaan jatkossa avata suuni tilanteissa, jossa tasa-arvo ei toteudu. Olen tällaisissa tilanteissa välillä ujo, ja käyn muutenkin hitaalla. Hyvät vastaukset tulevat mieleen yleensä vasta jälkikäteen. Mutta kaipa tätä pitää alkaa nyt treenaamaan. Ja eiköhän niitä vastauksia voi viestittää jälkikäteenkin, jos heti ei saa suutaan auki.

Lupaan alkaa keskustelemaan tasa-arvosta enemmän ystävieni ja tuttavieni kanssa. Haastaa niin ystäväpiiriäni kuin myös omia ajatusmallejani.

Lupaan pitää tasa-arvokeskustelua yllä myös omilla kanavillani. Minulle saa laittaa postausideoita tai jos olet itse vaikeassa tilanteessa ja kaipaat jutteluseuraa tai mielipidettä, pistä minulle viestiä vaikkapa meilitse tai Instagram Directissä <3

 

 

Meidän maljakko on tänään tyhjä. Pyysin naistenpäiväkukat rahalahjoituksena YK:n tasa-arvojärjestölle UN Womenille (kiitos Juuso). Lisäsin pottiin vielä omankin panoksen, koska haluan olla mukana taistelemassa maailmasta, johon on yhtä arvokasta syntyä tytöksi kuin pojaksi.

Lahjoita 10 euroa YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenille, maailman johtavalle naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajalle, lähettämällä viesti UNW numeroon 16499. Tekstareita voi tykittää useampiakin!

Kertalahjoituksen voi myös tehdä täällä.

Ihanaa naistenpäivää. Jatketaan oikeuksistamme taistelua ❤

 

 

xx Sara

Tags: