Mun ystävät nauravat jos ja kun näkevät tämän asun. Sanovat mua beigeksi muijaksi jo valmiiksi. Oman elämäni 50 shades of beige. Miten onkin niin, että aina kun nähdään, mulla on beessiä päällä. Tyypillisesti vielä useaa sävyä (rohkeaa!).

Vaikka beigeä nykyään rakastan niin myönnän, että onhan se värinä vähän hajuton ja mielikuvitukseton. Toisaalta samaan aikaan myös niin kovin harmoninen. Ehkä beige aluevaltaus on tapa saada tasapainoa elämääni? Vai voiko beessiin verhoutuminen tarkoittaa sitä, että harmonia on vihdoin löytynyt? Tuskin.

Asu on alkuviikolta. Tänään pukeuduin vihreään paitaan ja siniseen kukkamekkoon, ihan piruuttani.

 

 

Kuuntelen soittolistaa, jonka latasin koneelle vanhalta iPod shufflelta. Sellaiselta pinkiltä. Siinä oli klipsi, jonka sai näppärästi housujen vyötärölle kiinni. Löysin soittimen kaappeja siivotessani, sieltä paljastui timanttista kamaa. Shakiraa, Erique Iglesiasta ja Gavin DeGrawta. Ja yksi biisi Christian Forssilta (ollut Idolsin ekalla kaudella, googletin).

Muistan taas, etten ole juonut vettä koko päivänä. Aamulla viimeksi. Mulla ei oikeastaan koskaan ole jano. Välillä lenkin päätteeksi pitää ihan tsempata, että nyt muista juoda vettä. En koskaan hörpiskele vettä pitkin päivää, vaan tyypillisesti kiskon hillittomän määrä kerralla. 7,5 desiä yhteen kyytiin. Siitä ei ole mitään hyötyä, tiedän. Silti teen niin.

Oltiin tänään hoitamassa meidän 3kk ikäistä kummityttöä. Vanhemmat lähti ravintolaan treffeille. Kaikki meni tosi hyvin, mutta kyllä 2,5 tunnin aikana ehti googletella kaikenlaista 😀 Onko nyrkkien suuhun tunkeminen merkki nälästä? Kuinka nopeasti maito pitää juottaa tuttipullosta ja jos se ehtii jäähtyä niin voiko sitä lämmittää uudestaan? (mielenkiintoinen googlaushistoria tältä päivältä: Christian Forssia ja maidon lämmitystä).

En tiedä milloin viimeksi olisin julkaissut tällaisen asupostauksen. En tällä hetkellä kerta kaikkiaan muista mitä olen näihin yleensä kirjoittanut. En siis yhtään. Varmaan jotain järkevämpää kuin mitä tänään? 😀 Tuli vaan sellainen fiilis, että tekisi mieli pitää blogi aktiivisena ja kirjoitella matalalla kynnyksellä silloinkin kun ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Olkoon nää sitten tällaisia välillä. Nyt tuli meidän falafelit. Ajateltiin tänään aloittaa se kovasti kehuttu It’s a Sin. Tai oikeastaan aloitettiin katsomaan ekaa jaksoa jo meidän Baby sitters club -keikalla. (“Voiko vauvat katsoa telkkaria”, sekin googletettiin). 

 

kuvat: Johanna Rontu

 

 

xx Sara

Tags:

 

Istun läppärin äärellä ja ihailen kynsiäni. Niihin laitettiin tänään ranskalainen manikyyri. Mulla ei ole koskaan ollut ranskalaista manikyyriä. Paitsi joskus teininä oli kyllä. Silloin ostin Euromarketista sellaiset liimattavat tekokynnet, joissa oli valmiiksi ranskalainen manikyyri. Ohjeessa sanottiin, että ne kuuluu viilata oman kynnen muotoon sopiviksi, mutta mä en koskaan viilannut. En edes niitä teräviä reunoja, jotka rikkoivat kaikki sukkahousut ja tekivät sohvaan naarmuja. Otin vaan kynnet pakkauksesta ja liimasin paikoilleen. Mitä pidemmät, sen paremmat, ajattelin.

Teinikynnet ei olleet kyllä ihan tätä tasoa. Nämä näyttää ihan morsiamen kynsiltä. Sellaisilta itsestään huolta pitävän aikuisen naisen kynsiltä. Ei kyllä ikinä tunnu siltä, ei etenkään kynsien osalta. Olen äärimmäisen taitava laiminlyömään kynsien kotihuoltoa, en edes omista kynsiviilaa. Mua aina hävettää mennä kynsistudioon ja paljastaa, etten tälläkään kertaa ole hoitanut kynsiäni. Taas on liian pitkän huoltovälin takia revitty/pureskeltu osa geelilakoista irti ja kynsinauhat on auki kuivuudesta. Siinä ne sormet lepää tyynyllä kynsiteknikon arvioitavana armottomassa valaistuksessa, joka paljastaa jokaisen yksityiskohdan. Hetken hävetys on kuitenkin sen arvoista, että 45 minuutin päästä kynnet näyttää tältä. Vielä kun näyttäisivät neljän viikon päästä…

Ajattelen yleensä, että jos minua oikeasti kiinnostaisi tai kokisin asian tärkeäksi, varmaan myös tekisin jotain sen eteen. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kauniit kynnet ovat kivat, muttei välttämättömät.

 

 

Oon iloinnut ihan suunnattomasti lumisesta Helsingistä, kuten näistä viime viikkoisista kuvista pystyy ehkä päättelemään. Päivät tuntuu himpun verran pidemmiltä kun valkea maa valaisee pimeitä iltapäiviä. Ollaan tehty kävelylenkkejä ennätyspaljon. Haettu kahvia mukaan ja palloiltu ympäri kaupunkia kuin turistit konsanaan.

Viikonloppuna tehtii ekaa kertaa itse pastaa. Kaikki sai alkunsa Master of None -sarjan italiajaksoista (paras sarja!!). Tuli ihan hirveä himo päästä kokeilemaan pastan valmistusta. Sehän oli ihan helppoa, eikä yhtään niin työlästä kuin olen aina kuvitellut. Etenkin kun teki kahdelle hengelle. Suurin haaste oli oikeastaan löytää lähikaupoista durum-jauhoja. Taikinaa jäi vielä puolet varastoon. Josko sitä vielä loppuviikosta kaulisi ja keittäisi uuden satsin!

Aloitettiin tällä viikolla katsomaan The Crownia. Mä en olen aivan pihalla kaikista kuninkaallisjutuista. En muista nimiä, enkä titteleitä. En ollut tv:n ääressä edes kun Meghan ja Harry menivät naimisiin. Ehkä The Crown muuttaa mieleni, sarja on ainakin tähän asti vaikuttanut hyvinkin lupaavalta. Olen yhtenään googlettamassa henkilöitä, vertaamassa niiden ulkonäköä näyttelijöihin ja selvittämässä, että miten sarjassa kuvatut tilanteet oikeasti menivät. Wikipediahaut on pelkkää brittien kuninkaallisia nykyään 😀

Törmäsin toimistoa muuttaessani tähän In The Company of Women -kirjaan. 100 naista ja 100 erilaista urahaastattelua. Ostin tämän pari vuotta sitten toimistolle, mutta se on unohtunut hyllyyn. Ajattelin aloittaa 2021 työpäivät aina lukemalla yhden tarinan. Tänään luin Danielle Coldingin, Brooklynissa asuvan sisustussuunnittelijan haastattelun. Kun häneltä kysyttiin, että mikä on ollut paras vinkki, jonka hän on saanut yrityselämään uransa alussa, hän vastasi näin: “palkata ammattilaisia hoitamaan asioita, joita et itse osaa tai jotka eivät kuulu omiin vahvuuksiisi. Kaikkea ei tarvitse osata yksin, turvaudu ekspertteihin kun pitää”. Tää on niin totta. Yrityksen pyörittämiseen liittyy ihan valtavasti kaikkea. Mä helposti ajattelen, että jos en osaa jotain, niin sitten pitää opetella ja väkisin yrittää selvitä. Todennököisesti tähän menee vaan sairaan paljon aikaa, joka on pois taas siitä päätyöstäsi. Lopputulos ei myöskään itse tehtynä aina ole se paras mahdollinen, tämä voi näkyä myös tuloksessa… Tällaisia tehtäviä pitäisi ohjata osaaville ammattilaisille ja käyttää ne työtunnit todelliseen työhösi.

 

 

Huomenna on taas vapaapäivä. Toisaalta ihanaa, toisaalta tekeekö se arkeen tarttumisen entistä vaikeammaksi? Rytmi on ollut hukassa ja asioihin on ollut vaikea tarttua. Työpäivät on jo toista viikkoa tämmöistä ihme sinkoilua, mitään ei meinaa saada kunnolla valmiiksi. Perusjutuissa kestää jotenkin tavallista kauemmin. No välillä tää on tätä. Ehkä huomisen jälkeen sitten.

Päätettiin rustata huomenna  loppiaisen kunniaksi vuoden tavoitteet ylös ja kasata 2021 Pinterest-taulut. Tää on ollut kiva tapa suunnitella uutta vuotta ja hahmottaa mitä kaikkea siltä toivoo. Haluaisin erityisesti lisää arkisia, päivittäin toistuvia kivoja rutiineja. Lukuhetkiä, kirjoittamista, ulkoilua, luovia harjoituksia ja itsenäistä opiskelua. Ja ehkä jotain ruoanlaittoon liittyvää. Viime vuoden tavoitelistasta moni kohta toteutui, vaikka vuosi olikin aika erikoinen. Toisaalta listaan mahtui myös monta sellaista tavoitetta, jotka eivät onnistuneet. Kynsien pureskelun lopettaminen oli yksi niistä… 😀

En yleensä innostu tammikuun haasteista, mutta tälle vuodelle me otettiin melko lempeä sellainen: 30min liikuntaa joka päivä. Tai toisin sanoin “urheilukellon aktiivisuustaso täyteen”. Sen ei välttämättä tarvitse olla hikiliikuntaa, kävelylenkki ja kehonhuolto käyvät myös. Olen haasteesta inspiroituneena kävellyt koti-toimisto välit äänikirjaa kuunnellen. Tää on ihana tapa aloittaa ja lopettaa työpäivä. Suon Villi Laulu on pian jo puolessa välissä!

Mua odottaa ensi viikolla vuoden ensimmäinen työreissu, ihan hullua. Se suuntautuu Pudasjärvelle, Iso-Syötteelle. Työreissuja ei ole viimeiseen puoleen vuoteen ollut yhtäkään, joten tuntuu jotenkin tosi spessulta. Oon ihan tosi innoissani. Ihana päästä valokuvaamaan ihan kunnolla!

 

 

 

xx Sara

 

Herään sirkkelin ääneen. Se vaan tunkeutuu uneeni, hyi. Katson kelloa. Toivon, että se olisi tosi vähän, että voisin ensin uhriutua aikaisista remonttiäänistä ja jatkaa sitten uniani. 8:32, äh. Tai tavallaan ihanaa, että nukuin näin pitkään. En ole käyttänyt herätyskelloa kuukauteen, se oli lahja itselleni tämän synkkyyden keskellä. Yöunet oli viimeyönä erityisen makoisat, johtuikohan se puhtaista lakanoista?

Muoviin paketoitu vanha tv seisoo vieläkin lattialla keittiönpöydän vieressä. Miten se häiritseekin minua näin paljon. Yleensä ne on mun maalauskamat tai kuvauskalusto, joka lojuu jossain nurkassa, eikä ne koskaan häiritse. Torissa joku jo siitä kuulemma kyseli. Toivotaan, että natsaa.

Mittaan kahvinkeittimeen vettä. Teen sen taas kahvipannulla, vaikka tiedänhän minä ettei saisi. Vaivihkaa katson selän taakse, että näkeekö Juuso. Hän huomauttaisi jos näkisi. Osaan arvioida tismalleen kuinka paljon vettä kuuteen kuppiin tarvitaan. Voisin tehdä tämän silmät kiinni. Suljen vesihanan ja kaadan veden Moccamasterin säiliöön. Pinta nousee millilleen kutosen kohdalle. Pieni joka-aamuinen onnistuminen, jota kaipasin tähänkin päivään.

Koko kämppä on täynnä kuivumassa olevia lakanoita. Niitä roikkuu ovien päällä ja tuolien karmeilla. Ja lisää pyörii pyykkikoneessa. Olisipa kodinhoitohuone. Tai kuivaava pesukone.

Omaehtoisen joulukaranteenin päivä kahdeksan. Kaksi vielä, sitten alkaa loma. Sitten me lähdetään Kuusamoon. En tajua miten olen näin kypsä tähän kotoiluun.

 

 

Ulkona on säkkipimeää. Miten eriltä siellä näyttäisi jos olisi 5 astetta kylmempää ja taivaalta tulisi pisaroiden sijaan hiutaleita. Olisipa jouluna lunta koko Suomessa.

Juuso valitsee itselleen firman joululahjaa. Tarjolla on viinilaseja, morttelia ja leffalippuja. Tiedustelee, että kuuntelenko äänikirjoja. Niitäkin kuulemma löytyisi.

Lähden hakemaan toimistolta sopimuksia, jotka on pakko lähettää tänään. Kävellen, jotta vältän kontakteja. Sateesta huolimatta päätän pukea kivat arkivaatteet verkkareiden sijaan. Olen käyttänyt samoja vaatteita varmaan viikon putkeen. Puen päähän Juuson siskolta joululahjaksi saadun, itse neulotun pipon. Täydellinen malli. Pitääkin pyytää tämän ohje Vilmalta.

Kiroan housuvalintaani 500m kotiovelta. Miksi piti laittaa leveälahkeiset?

Vaikka puntit on märät ja vettä sataa, on valtavan läpinäkyvän sateenvarjon alla ihan kiva kävellä. Ilma on ihanan raikas, helppo hengittää. Aloitan Antti Holman uusimman äänikirjan Kaikki Elämästä(ni) ja hymähtelen vähän väliä. Rakastan erityisesti niitä kohtia kun hän imitoi äitiään.

Kävelen tutun peiliseinän ohi ja totean mielessäni, että näytän aika kivalta tänään. Etenkin kun vertaa niihin kotilookkeihin.

Toimisto on pakattu muuttolaatikoihin. Muutto on jo perjantaina. Löydän lopulta oikeat paperit.

 

 

Ruoka tuoksuu jo rappukäytävässä. Juuso on tehnyt lounasta kun tulen kotiin. Uunivihanneksia ja falafeleja. Sekoitetaan ketsuppia ja srirachaa, johon dipataan falafeleja. Miten ketsuppi voi maistua näin hyvältä aikuisenakin?

Postista ilmestyy joululahjapaketti Otavalta. Mietin pitäisikö tämän avaamista jarrutella, mutta päätän silti avata. Siellä on Danin uusi kirja, Uniikki Elämä. “Mikä on pahinta, mitä minulle voi paniikkikohtauksessa tapahtua? Se, että kuolen. Entä sitten? Mitä sitten, jos kuolen?”. Kirja vaikuttaa ainakin takakannen perusteella ihanan aidolta. Päätän lukea sen joululomalla.

Saan esikatseluun sisustuslehteen tulevan jutun meidän kotoa. Koti näyttää kuvissa ihanalta. Jotenkin ihan erityisen ihanalta. Ei yhtään siltä miltä se tänään näyttää. Esikatselun kuvista puuttuu kuivumassa olevat lakanat, vaatekasat ja loppuvuoden pimeys. Nyt ymmärrän miksi juttu haluttiin kuvata hyvissä ajoin keväällä eikä loppuvuodesta.

Juuso nostaa saarekkeelta kaksi kuuloketta ilmaan ja virnistää minua kohti. Olin taas unohtanut laittaa bluetooth-kuulokkeet takaisin boksiinsa. Miksen ikinä muista? Pyydän anteeksi ja lupaan, että skarppaan.

Puhelimeen tulee viesti, se on isältä. Hän kävi katsomassa yhtä potentiaalista sijoituskämppää. Se sijaitsee 10 kerroksessa, näkymät on merelle. Asunnosta löytyy sauna, muttei pesukoneliitäntää. Muuten kaikki vaikuttaa lupaavalta aina rempoista vastikkeisiin. Jos saisin päättää pesukoneen ja saunan välillä, valitsisin itsekin saunan. “Tehdäänkö tarjous?”, isä kirjoittaa. Vastaan, että tehdään vaan.

 

 

Olen niin väsynyt, että haukottelen ihan jatkuvasti etäpalaverissa. Miten voi olla. Minulla ei ole vauvoja öisin valvottamassa ja nukuinhan viime yönä 9h? Tekisi mieli väittää, että netti tökkii, jotta voisin sulkea kameran. Teen aika usein niin, jos en ole jaksanut vaihtaa yöpukua tai pestä hiuksia. Huomaan, että haukotukseni tarttuu muihinkin, se vähän huvittaa.

Meidän uuden toimiston lattia on valmis, se vaihdettiin yhdessä päivässä. Ihan hullua! En malta odottaa että päästään muuttamaan. Mari Kekäle taikoi meille logovaihtoehtoja, joista valittiin suosikkimme. Se on ihanan selkeä ja tyylikäs. Logo menee ikkunaan ja takuulla tuutataan sitä kaikkialle muuallekin. Tekisi mieli tilata toimistolle käyntikortteja ihan vaan hienon logon vuoksi.

Yhtäkkiä tulee valtava tarve kuunnella Tina Turnerin When the heartache is over -biisiä. Laitan soimaan.

Löydän itseni jatkuvasti keittiöstä höyläämästä banaanileipää (pikemminkin kakkua). Piilotan sen keittiön ikkunalaudalle mausteiden taakse etten olisi kimpussa koko ajan. Tulee mieleen se Sinkkuelämän jakso, missä Miranda kaataa tiskiainetta roskiksessa olevan kakun päälle.

 

 

Teen pitkästä aikaa kunnon satsin kesäkurpitsalasagnea, tästä syödään ainakin neljä kertaa. Miksiköhän valitsin sipulin leikkaamiseen taas tylsän halpisveitsen, vaikka tarjolla olisi myös teräviä laatuveitsiä? Myös se, minkä roudasin Tokiosta Juusolle. Se, minkä kylkeen on kirjoitettu japaniksi “Juuso”.  Ihme veitsisäästelyä, ei ollenkaan minun tapaistani, mutta silti teen tätä jatkuvasti. Parmesaani on homeessa, päätän korvata sen fetalla.

Omaksi ja kaikkien muidenkin yllätykseksi siivoan keittiön perusteellisesti sillä välin kun ruoka on uunissa enkä vasta myöhään illalla tai seuraavana aamuna kuten tyypillisesti.

Game of Thronesin seitsemän kautta on yhtä jaksoa vailla purkissa. En voi uskoa, että me ollaan katsottu kaikki nämä kaudet parissa kuukaudessa? Vähän hävettää jopa. Sovitaan, että katsotaan viimeinen jakso tänään. Tapahtuukohan siinä jotain hullua? Aivan takuulla tapahtuu.

 

 

 

xx Sara