Ensimmäinen kuukausi assarini Johannan kanssa takana! Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti, mutta samalla tuntuu kun oltaisiin paiskittu töitä yhdessä aina! Toisaalta aika paljon on yhdessä kuukaudessa tapahtunut 🙂 Mä oon niin iloinen Jossun läsnäolosta, tätä hommaa on hurjan mukavaa tehdä yhdessä! Johannan järjestelmällisyyttä, ideoita ja tarmokkuutta olisi tarvittu tähän firmaan jo vuosia sitten 😀

Johanna on ihan mielettömän lämmin ja iloinen tyyppi, joka innostuu ihan yhtä herkästi kuin minäkin (parasta!). Hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Saankin Jossulta säännöllisesti ääniviestejä, joissa hän kiittää esim kivasta päivästä tai luottamuksesta <3 Mieletön piirre!

Oon saanut muutamia kysymyksiä teiltä liittyen assarin pestiin, joten päätin tehdä Johannalle pienen haastattelun ekan kuukauden kunniaksi!

 

 

Kuka olet, mitä harrastat – kerro jotain itsestäsi! 

Olen 25 -vuotias Helsinkiläinen freelance-valokuvaaja ja psykologian opiskelija. Valokuvauspuolella fokukseni on muodissa, kauneudessa ja henkilökuvauksessa. Psykologian saralla mielenterveystyössä. Kaikki kutsuvat minua Jossuksi 🙂 Minulla on 15 vuoden tanssitausta nykytanssista ja baletista – luonteeltani olenkin todella aktiivinen ja liikkuva persoona. Myös poikaystäväni mukaan haasteeni on rauhoittua ja olla hääräämättä koko ajan jotain ylimääräistä 😀 Nykyisiin harrastuksiini kuuluu hiphop ja salitreenaus. Persoonana olen avoin, innostuva, tulinen, järjestelmällinen sekä heittäytyvä. Hyvät ystäväni tietävät, että tykkään jorata baarissa ja olen yleensä myös se, joka aloittaa tanssibattlaamisen hyvän biisin soidessa 😀 Tykkään paljon reissaamisesta. Tämän vuoden reissusuunnitelmiin kuuluu käydä New Yorkissa (viimeinkin) ja tehdä roadtrip matkailuautolla.

 

Mikä on vahvuutesi omassa työssäsi?

Tarkka visuaalinen silmäni. Sarankin kanssa kaikista parhaat duunikeissit liittyvät juuri visuaaliseen suunnittelutyöhön tai kuvauksiin. Koen omaavani hyvät ihmissuhdetaidot ja luultavasti luontaiset psykologin taitoni tulevat juuri tässä kohtaa esiin. Olen luonteeltani tosi periksiantamaton ja päämääräsuuntautunut, mitkä oikeastaan näen niin omina vahvuuksina kuin heikkouksina. Hain mm. neljä kertaa yliopistoon ja sisään päästyäni halusin aika nopeasti alkaa luomaan uraa valokuvauksella. 

 

Miten kiinnostuit valokuvauksesta?

Viisi vuotta sitten kiinnostuin kuvaamaan nättejä aamupalakuvia ja visuaalisesti kiinnostavia asioita. Reilu kolme vuotta sitten aloitin kesätöikseni kuvaamaan poikaystävälleni lähes päivittäin kuvamateriaalia. Kannoin kameraa ja läppäriä repussani lähes päivittäin. Aloin toteuttaa omia kuvausprojekteja, joissa käytin malleina aina läheisiä ystäviäni. Noin puoli vuotta sitten aloin kuvaamaan ammattimalleja ja homma on mennyt koko ajan eteenpäin. Iso kiittäminen tämänhetkisestä tilanteestani on omaa perhettäni ja ystäviäni, jotka ovat olleet joko assaroimassa tai toimineet malleina kuvauksissani <3

 

 

Miten päädyit hakemaan assarin pestiä?

Bongasin ilmoituksen Saran IG-Storysta ihan sattumalta, oikeastaan melkein heti julkaisun jälkeen. Laitoin hänelle samantien viestiä. Sara vastasi mulle, että oli aikaisemmin miettinyt miten siistiä olisi saada just multa hakemus. Ollaan käyty joskus kuvaamassa ja tehty pari projektiakin yhdessä. Laitoin hakemuksen samana päivänä ja viikkoa myöhemmin sain tietää, että tulin valituksi!! 

 

Miten kuvailisit työtäsi kolmella adjektiivilla?

Monipuolista, visuaalista, äärettömän kivaa!! 

 

Millainen on tavallinen työviikkosi?

Aloitamme työviikon maanantaisella aamiaisella, jolloin käymme läpi koko viikon hoidettavat asiat ja oikeastaan myös koko kuun tärkeimmät  jutut. Teen Saralle töitä osa-aikaisena ja työtunteja kertyy viikossa se vajaat 20h eli reilu 3h päivässä. Työviikkooni sisältyy assarin hommien lisäksi myös muut kuvauskeikat ja psykologian opintoni. Yleensä meillä on Saran kanssa viikossa noin 1-2 kuvauspäivää, jolloin pyrimme tuottamaan mahdollisimman monipuolista kuvamateriaalia. Assarin hommiini sisältyy usein tulevien kuvausten ja kampanjoiden suunnittelua, valokuvaamista, raporttien ja tarjousten tekoa, sisällöntuottoa someen, ideointeja uusista kuvauslokaatioista jne. Jonkin verran tulee juoksevia asioita, esim kuvausrekvisiitan hankkimista jne. Välillä toimin käsimallina 😀

 

 

Mikä on parasta bloggaajan assarina työskentelemisessä? 

Se, että pääsen tekemään töitä juuri Saran kanssa. Saralla on todella ihailtava työmoraali ja yhteistyö hänen kanssaan on aina tajuttoman hauskaa ja helppoa. Sara on pomona tosi auttava ja luottavainen. Parhaita puolia onkin juuri se, että Sara luottaa omaan kädenjälkeeni vahvasti ja antaa minulle vastuuta. Esimerkiksi eilen kuvasimme Saralle  erään yhteistyökamppiksen ja hän sanoi kuvauspaikalle tullessaan ettei ollut miettinyt ollenkaan mitä olemme tekemässä. Vastuu kuvausten suunnittelusta ja toteutuksesta oli minulla. Sanoisin ennemminkin tekevämme Saran kanssa yhteistyötä, kuin olevani hänen assistenttinsa, sillä Sara antaa itselleni vapaat kädet niin ideontiin kuin toteutukseen ja luottaa vankasti omaan ammattitaitooni. 

 

Entä mikä haastavinta?

Tähän mennessä vastaan ei ole vielä tullut mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta ehkä eniten hirvittää Saran someen koskeminen 😀 Luultavasti tähän mennessä kaikkein vaikeinta on tämän kyseisen assaripostauksen kirjoittaminen, heh. En tuo itseäni kovinkaan paljon esiin edes omassa somessani, koska käytän sitä lähinnä portfolionani. Varmaan pahin horror tilanne olisi puhuminen Saran stooriin, mutta eiköhän sekin setti tule tässä vielä vastaan 😀  

 

Mikä on yllättänyt?

Eniten olen yllättynyt siitä, kuinka paljon Saran työ vie oikeasti aikaa. En yhtään ihmettele, että hän hommasi itselleen assarin (viimeinkin). En olisi esimerkiksi ikinä uskonut, että viime viikolla julkaistun ravintolapostauksen tekemiseen olisi mennyt itseltäni niin montaa työtuntia. Tuntuu, että tällä alalla on valtava määrä sellaisia asioita joihin uppoaa ihan tolkuttomasti työaikaa, mutta jotka eivät näyttäydy ulospäin katsojalle kovinkaan työläinä.  Vasta hommiin ryhdyttäessä sitä ymmärtää koko prosessin massiivisuuden.

 

 

Mitä odotat eniten nykyiseltä työltä?

Alusta lähtien olen ollut todella innoissani siitä, että pääsen näkemään käytännön tasolla mitä työskentely somealalla on. Odotan myös arvokkaita oppeja yrittäjyydestä. Olen myös todella innoissani isosta roolistani suunnittelu- ja kuvaustöissä.  Tänä keväänä ollaan myös tekemässä kuvausreissuja ulkomaille ja kotimaahan, näistä olen fiiliksissä! Näen Saran ennen kaikkea eräänlaisena mentorina itselleni. Kaikki uudet kokemukset, joita tulen hänen kautta saamaan ja ihmiset, joita tulen hänen kauttaan tapaamaan ovat rahaakin arvokkaampia. Siksi tämä työ onkin itselleni niin paljon enemmän, kuin vain osa kuukausiliksaani. 

 

Millaisia uraunelmia sinulla on?

Tällä hetkellä haaveilen siitä, että pääsen työskentelemään valokuvaajana muodin ja kauneuden parissa. Olisi mielettömän upeaa pärjätä isosti alalla Suomessa ja siirtyä jossain vaiheessa töihin myös ulkomaille. Tämä vaatii toki työvuosia ja kokemusta, mutta uskon, että periksiantamattoman luonteeni ja kovan työmoraalini avulla voin päästä vielä pitkälle. Urastani psykologina en ole vielä varma, mutta aina on mahdollista pyrkiä yhdistämään luova ja akateeminen ala toisiinsa. Tällä hetkellä pääfokus on kuitenkin valokuvauksessa.

 

Mitä yhteistä sinulla ja Saralla on – miten tulette toimeen? 

Ollaan Saran kanssa tavattu alunperin TFW Helsingillä, kun menin pienenä fanityttönä sanomaan hänelle, että tykkään paljon hänen blogistaan ja tyylistään tehdä omaa juttuaan 😀 Treenaaminen yhdistää meitä siis valokuvauksen ohessa. Myös meidän luonteet osuu hyvin yhteen ja siksi varmaan yhdessä työskentely on tähän asti ollutkin niin helppoa ja rentoa. Tuntuu kuin oltaisiin tehty hommia yhdessä jo pitkään!

 

 

xx Sara

Tags:
,

 

TFW-salin valmentaja Linda aloitti toissapäivänä treenin pienellä motivaatiotarinalla ja nosti esiin kolme sanaa, jotka kaikki syövät onnellisuutta ja unelmien toteutumista: sitku, mutku ja voiku.

Ei perhana, osuipa ajoitus kohdilleen. Olin juuri samana päivänä tilittänyt siitä, kuinka en voi palkata assistenttia, koska meilini on sekasorto ja raportti-/tarjouskansiot pitää päivittää järkevimmiksi ennen kuin niitä kehtaa näyttää kellekään. Toimistollekaan ei ole ylimääräistä avainta….

Faktahan on ettei yksikään näistä ole pätevä syy olla palkkaamatta apuvoimia. Päinvastoin. Todellisuudessa minua vaan jännittää löytyykö tarpeeksi samanhenkistä ja luotettavaa tyyppiä, jolla olisi samanlainen näkemys ja ote tekemiseen kuin minulla. Mutta voiko pelko riittää syyksi olla tekemättä jotain, mistä takuulla seuraisi hyvää tai ainakin opettavaa?

 

 

SITKU…

Sitten kun minulla on aikaa, rahaa, ihannepaino tai parisuhde… Nykyhetkessä elämistä huomattavasti helpompaa on elää tulevaisuudessa (tai menneisyydessä). Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve havitella jotain mitä meillä ei ole. Monesti ajatellaan, että onnellisuus piilee sen seuraavan paalun takana.

Kunnianhimo on mielestäni hyvä asia ja arvostettava piirre, mutta sen ei tarvitse olla läsnä kaikkialla ja kokoajan. Jos elämme jatkuvasti tulevaisuudessa, osaammeko arvostaa nykyhetkeä eli sitä todellista elämää? Osaammeko olla tyytyväisiä siitä mitä meillä nyt jo on? Mitä sitten kun sinulla on se ihannepaino tai ne rahat? Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Aloitan sijoittamaan sitten kun minulla on parempi työpaikka, liityn salille sitten kun minulla on vapaa-aikaa tai muutan ulkomaille sitten kun on sen aika. Jos todella haluat jotain, miksi ihmeessä lykkäisit sitä? Aloita nyt heti, älä ensi vuonna. “Oikeaa aikaa” harvoin tarjoillaan kultatarjottimella, se pitää vaan raivata ja päättää. Ja jossain vaiheessa tulee aina se hetki kun on vaan peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Vinkki: kun päätät jotain ja lähdet kohti unelmaasi, älä kulje laput silmillä kohti maalia, vaan nauti matkasta. Joskus (ja aika useinkin) matka on määränpää ja lopussa voi odottaa vaan tyhjä fiilis. Tai se uusi tavoite.

 

 

MUTKU…

Mutta kun… On yleensä helpompi keksiä syitä miksei jotain asiaa voi tehdä, kuin niitä syitä miksi kyseinen asia kannattaisi tehdä. Se tuntuu tavallaan tosi hölmöltä, miksi me tehdään sitä? Tosi usein syy on pelko. Se voi myös olla ihan vaan laiskuus. Muistutan itseäni tästä jatkuvasti. Välillä ne on ihan pieniä juttuja, välillä suurempia. Olen mm. aikoinaan keksinyt huonoja tekosyitä sille, miksen lähtisi vaihto-opiskelemaan ja miksi minun ei kannattaisi soittaa tyypille josta olen kiinnostunut. Viimeksi eilen keksin perusteluja sille miksi veisin pullot vasta seuraavalla kauppareissulla.

Kyse on loppupeleissä päätöksestä ja asennoitumisesta. Välillä haaste pitää ottaa vastaan, vaikka se jännittävältä tuntuisikin. Se, että joku asia ei ole meille mieluisa tai me ei olla hyviä siinä heti aluksi ei tarkoita sitä etteikö sitä voisi tehdä. Harjoittelu tekee mestarin ja epäonnistuminen opettaa!

 

 

VOIKU

Puhuttiin viime viikolla tyttöjen kanssa kateudesta. Totesin, että koen kateutta yleensä sellaisina päivinä tai ajanjaksoina kun oma mieli on maassa. Kun taas oma fiilis on korkeammalla ja olo on inspiroitunut, on myös toisten onnistumisista helpompi inspiroitua. En nykyään enää juurikaan aloita lauseitani “voi kun minäkin/minullakin…”. Olen oppinut vuosien varrella, että voin olla ja tehdä monenlaista. Kyse on hyvinkin usein siitä mihin energiani/aikani käytän ja millaisia valintoja ja uhrauksia elämässäni teen. Se että panostan johonkin, on yleensä väistämättä pois jostain toisesta – kaikkea ei voi saada. Oma asennoituminen vaikuttaa moneen, ja kuten sanottua, mikään ei tule sinulle ilmaiseksi tarjottimella. Unelmien eteen on aina paiskittava töitä, ei niiden toteutuminen muuten miltään tuntuisikaan.

 

 

Ja sitten siihen assariin. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt pyörät pyörimään!

Pssst. Jos nyt jo tältä istumalta koet, että sinä olet se the oikea tyyppi, ja pystyt aloittamaan minulla töissä alkuvuodesta niin pistä ihmeessä mulle viestiä! Laitan vielä huomenna vaadittavia taitoja ym infoa IG-Storyyn <3

 

 

xx Sara

Tags:
,

 

Muistan hetken hyvin. Istuin keväällä luennolla Haagassa. Juuri alkanut AMK-kurssi oli nimeltään Yrittäjyys ja tuotteistaminen. Ensimmäinen luento oli loppumaisillaan kun lehtori esitti kysymyksen: kuinka moni voisi kuvitella itsensä yrittäjänä?

Tajusin, etten ollut koskaan ajatellut asiaa. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt tätä minulta aikaisemmin. Joku on joskus sanonut, että yrittäminen kulkee suvussa. Meidän perheestä kukaan ei ollut yrittäjä. En oikeastaan edes tuntenut yhtäkään yrittäjää, eikä minulla ollut selkeää kuvaa siitä miten yrittäjä eroaisi palkkatyöläiseen verrattuna.

Kurssilla kävi luennoimassa menestyneitä yrittäjiä, joiden palo työtään kohtaan tartutti pienen kipinän minuunkin. He olivat luoneet omasta intohimostaan työn, ja se kuulosti aika mielettömältä. Se, että töitä tekee itselleen, omaan pussiin kiinnosti erityisesti. Tämä ajaa minua itseasiassa edelleenkin eteenpäin. Kaikki aika minkä työhöni käytän, edistää omaa yritystäni, ja se jos jokin motivoi.

 

 

Blogi oli ollut minulla opiskelujen rinnalla aina. Vaikka siitä rahaa ihan hyvin sainkin, se oli minulle edelleen se väliaikainen tapa tienata koulun ohessa. Ajattelin, ettei minun kannata alkaa rakentamaan uraa blogin ympärille, koska se ei olisi kovin pysyvä ratkaisu. Ajatustani vahvisti ulkopuolelta tulevat mielipiteet.

Saan edelleenkin paljon kysymyksiä siitä, että mitä myöhemmin, meinaanko kirjoittaa blogia vielä 50-vuotiaana? Ja juuri tähän kompastuin minäkin aikaisemmin. Fakta on, ettei tällä alalla mikään ole pysyvää. Alustat ja työnkuvat vaihtuvat, se kuuluu pakettiin. Oma työnkuvani on muuttunut pelkästään jo kahdessa vuodessa ihan hurjasti.

Tällä alalla menestyminen vaatii moniosaamista ja jatkuvaa tiedon päivittämistä. En tiedä kirjoitanko lifestyle blogia 50-vuotiaana, tuskin, mutta voin hyvin kuvitella, että minulla on media, joka tarjoaa kiinnostavaa sisältöä/palveluita kanssani samaan tahtiin ikääntyvälle yleisölleni. Ehkä teen töitä valokuvaajana tai ehkä mainostoimistossa? Ehkä opiskelen kokonaan uuteen ammattiin, kuka tietää. Sen kuitenkin tiedän, ettei liian pitkälle kannata miettiä. Kukaan meistä ei varmuudella voi sanoa, mitä tulee tekemään 50-vuotiaana.

 

 

Yrittäjä on sanana aika luotaantyöntävä. Hassu jopa. Että no josko tässä nyt sitten yritettäisiin. Ja ihan rehellisesti, siltä se alussa tuntuikin. Kaikki oli uutta oman firman pyörittämisessä. Jännitti, kauhistutti jopa. Mitä jos rahavirta loppuu? Millaisia vakuutuksia tulee hommata? Alvit, ennakkoverot, EU-myynnit? Kirjanpito? Verot? Laskujen tekeminen? Laskujen karhuaminen?

Yrittämisessä, kuten monessa muussakin asiassa, aloittaminen on vaikeinta. Hyvä suunnitelma kannattaa olla valmiina, tosin sillä on tapana päivittyä matkan varrella. Yrittäjyyteen liittyy paljon byrokratiaa ja vastuuta, se on totta. Mutta yksin ei tarvitse olla. Yrittäjäverkosto, jolle voi jakaa huolia ja iloja, ja joilta voi konsultoida esimerkiksi hinnoittelusta on ehdottoman tärkeä. Samoin pätevä kirjanpitäjä on pelastus.

Loppupeleissä kaikki on ollut hurjan paljon mutkattomampaa kuin mitä oletin. Kaikkea ei todellakaan tarvitse itse hallita ja apua on aina saatavilla.

 

 

Aloin yrittäjäksi puoli vuotta kyseisen koulukurssin jälkeen. Tänä syksynä takana on 5 vuotta yrittäjänä. En kadu päivääkään, päinvastoin. Rakastan joustavaa arkea, monipuolisia työpäiviä ja mahtavia tyyppejä joiden kanssa saan työskennellä. Sytyn projekteista, joiden kehittämisessä ja suunnittelussa olen mukana alusta asti. Nykyään myös niistä projekteista, jotka vievät minut mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Haaveilen, että saan valokuvata koko loppuelämäni ajan, enemmän tai vähemmän. Haaveilen, että voin palkata itselleni joku päivä työntekijöitä. Ja, että tulen toiminnallani muuttamaan maailmaa parempaan suuntaan, edes murusen verran.

Hyvää yrittäjän päivää kaikille teille rohkeille yrittäjille! Ja teille, jotka haaveilette omasta yrityksestä: ryhtykää hommiin – you will love it!

 

kuvat: Kaisa Turunen

 

xx Sara