Tukholman maraton: vähän erilainen loppu 03 June, Jun 2013 - 07:04

Pettynyt itseeni (mutta sairaan ylpeä ystävistäni!! Mieltöntä!) ja pelko, ne on ollu päällimmäisenä mielessä pari päivää. Tahdon voima vs. keho 0-1. Ja tarinahan menee näin…

Lähdettiin maratonille Viking Linen maratonristeilyllä. Laiva oli siis lastattu maratonporukalla, joten voitte kuvitella kuinka hyvä fiilis paatissa oli! Säätiedotus ehti muuttua edellisenä päivänä aika radikaalisti, 20c puolipilvisen sijaan juoksun aikana tuleekin vettä kaatamalla.
Hitot sateesta, fiilis oli mieletön lähtöviivalla, vaikka meidän ryhmä olikin hajaantunut ryysikseen. Ehkä 100m lähdön jälkeen mun sykemittarista loppuu kuitenkin akku, noh ei mitään hajua kuinka kovaa tässä 22 000 ihmisen tungoksessa liikutaan. Saavuin 10km:lle ja näin kellosta että n. 13, tunti mennyt, vähän turhan hidas vauhti ilmeisesti, vois kiristellä. Tajuan jossain vaiheessa että perhana mähän lähdin juoksemaan vasta 12.12. Ei ollutkaan mennyt kymmeneen kilsaan kun alta 50 minuuttia.
15km:n kohdalla jäätävä päänsärky, oksetti ja koko kroppa vaan tärisee. Olen aivan jäässä, sortsit ja toppi likomärät hiestä ja sateesta. Puoliväli, 21km, kamala olo, hatarat muistikuvat että ympärillä on jotain peltoa, nään vaan Tiian selän muutaman kymmenen metrin päässä ja seuraan lilaa toppia. Tän jälkeen en muista enää kilometrimerkkejä, muistan vaan että etsin vessaa. Kyselin muilta juoksijoilta milloin ne tulee, kukaan ei tiennyt. Näin vessan ja menin oksentamaan. Istuin hetken, kirosin, vedin geelin ja lähdin jatkamaan.
Kamala jano, voimaton olo, kun yritin juoda kaikki nousee vaan ylös. Oksennan useamman kerran ja päätän, että en voi juoda enää. Vesisade yltyy, tärisen, mietin kuinka siistiä on kun olen sitten maalissa. Kaikki juoksevat mun ohi. En voi luovuttaa, en tee sitä itselleni enkä meidän porukalle. Muistan suomen lipun ja sen kun joku kysyy olenko ok. Musiikki alkaa ärsyttämään ja lisää vaan päänsärkyä, revin kuulokkeet pois. Reitin varrella on paljon ihmisiä…
Muistan miehen kasvot, hänellä on juoksunumero ja hän pitelee päätäni. Asfaltti on märkä. Olen huolissani, että miehen juoksu menee pilalle. Hengittäminen on vaikeaa ja mulla on sairaan kylmä. Ympärillä on ihmisiä, jotka puhuu ruotsia. Joku kaataa suuhun jotain ja oksennan sen ulos. Olen autossa, joka on täynnä mustaa muovia, juoksijamies seisoo edelleen auton vieressä. Nainen halaa mua kovaa. Naisen puhelin soi ja hän nauraa. Olen ambulanssissa. Makaan sängyssä, olen sairaalassa. Kylmä, päätä särkee, itkettää. Olen tiputuksessa.
Nestehukka, ruumiinlämpö 40c ja aivan liian kova vauhti ekalla puolikkaalla. Tässä painavimmat syyt tajunnan menetykseen. Maratonin aikana ruumiinlämpö kyllä nousee, muttei ihan tollasiin lukemiin. Siellä sitä oltiin, sairaalassa, ilman puhelinta, ilman rahaa, ilman että kukaan tietää missä olen. Kamat laivassa ja Stadionilla. Kukaan ei vastaa puhelimeen, jätän vastaajaan viestin.
Multa otettiin paljon verikokeita ja sydänfilmi. Sanon, että laiva lähtee klo 20, lääkäri sanoo, että jäät vähintään yhdeksi yöksi sairaalaan. Taas mä pillitän, missä kaikki oikeen on. Hoitaja kertoo, että mun tilanteesta kuulutettiin maraton alueella ja lopulta nään ystäväni vieressäni, mitalit kaulassa. Elli ja Tiia tulivat tuomaan mun stadionille jättämät kollarit, hupparin, ajokortin ja pankkikortin. Halattiin lujaa ja tytöt lähtivät juoksemaan hetken päästä lähtevään laivaan.
Seuraavana aamuna herään jo paljon parempaan oloon, tosin aivan jäätävään lihaskipuun. Mut oli nostettu ambulanssiin 33km:n kohdalta. Suu loksahtaa auki tähän uutiseen, sillä viimeiset muistikuvat ovat puolen välin jälkeen. Olen sairaalassa vielä päivään asti, kunnes uusien sydänfilmien ja verikokeiden jälkeen lääkäri antoi luvan lentää kotiin. Puen vastahakoisesti maratonkamat päälle, ja samalla säälin sitä, joka joutuu istumaan koneessa mun vieressä (huom en ole käynyt vielä suihkussa) (huom. sain tyhjän penkkirivin, woho).
Tulen Suomeen ja kentällä vastassa on ystäviä <3 Taas pillitän. Olen ehkä tyhmä, mutta elossa ja turvassa.
 
T.Sara