D8X_3197-3.jpg

 

Mikä sinua hävettää?

Kasvotusten esitetty yllättävä kysymys saa minut heti ensimmäisenä lukkoon. Ja mitä minä höpisen, ei se edes ole yllättävä. Mehän äänitetään Häpeä -podcastia. Totta kai tämä kysymys esitetään. Ehkä se on yllättävä, koska sitä ei ole varmaan koskaan aikaisemmin minulta kysytty. Tai ei ainakaan kovin montaa kertaa.

Mieleen tulee monta hävettävää tilannetta aina auton tankkauksesta epäonnistuneisiin puheisiin yleisön edessä. Tai siihen hetkeen kun jouduin lehtoreiden edessä ruotsiksi perustelemaan, miksi minut pitäisi valita ammattikorkeakouluun. Mutta häpeänkö minä niitä? En usko. 

Häpeä on kovin vahva sana. Koen, että siihen liittyy toisten ihmisten pettäminen, itsekkyys ja toisaalta taas epävarmuus. Monesti ajatellaan, että nolostuminen ja häpeä ovat tavallaan sama asia. Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, tajuan, että puhtaasti oman itsensä nolaaminen on kyllä aivan toinen juttu. 

On olemassa niitä ulkopuolelta tulevia normeja ja oletuksia, joiden laiminlyönti saattaa aiheuttaa häpeää. Onkin aika kiinnostava miettiä, mitkä asiat sinua oikeasti hävettävät, ja mitkä hävettävät asiat ovat taas niitä, jotka ovat peräisin puhtaasti ulkopuolelta tulevista yleistetyistä oletuksista?

 

D8X_3166.jpg

 

Mikä minua sitten hävettää? 

Etuoikeutettu asemani hyvinvointivaltiossa, maapallon laiminlyönti, toisten tarpeeton arvostelu, huonosti päättyneet ihmissuhteet ja joidenkin ihmissuhteiden ylläpito. Toisinaan hävettää se, etten ole aina täysin perillä uutisista tai politiikasta. Toisinaan taas ne päivät kun en saa mitään aikaiseksi ja katson vaan Bachelor Suomea. Välillä hävettää etten osaa avata suutani tarpeeksi ajoissa, tai osaa puhua suoraan kiertelemättä. Tai se, etten käytä asemaani bloggaajana ja mielipidevaikuttajana tarpeeksi viisaasti. Häpesin aikoinaan myös sitä kun kroppani ei kehittynyt samassa tahdissa muiden kanssa. Ja sitä kun lihoin lyhyessä ajassa 10 kiloa.

Häpeä on loppujen lopuksi aika hyvä työkalu parempaan ja tasapainoisempaan elämään. Kun pyrkii tarkastelemaan omaa häpeän tunnettaan ja tarttuu toimiin häpeän poistamiseksi, pääsee pitkälle. Oli se sitten ääneen puhuminen, anteeksi pyytäminen tai ekologisempi elämä.

Inhimillisyys helpottaa häpeän tunteeseen. Minulla on monesti tapana ajatella, että kuolevaisia ihmisiä tässä vaan ollaan. Epäonnistumnen kuuluu elämään, eikä sitä kannata pelätä. Kaikessa ei voi, eikä tarvitse olla paras. Ei edes hyvä. Olemme ihmisinä erilaisia. Meillä on omat vahvuudet, heikkoudet ja kiinnostuksen kohteet. 

Me emme voi vaikuttaa siihen, millaisiin oloihin synnymme. Sen sijaan voimme vaikuttaa omaan käyttäytymiseen, omiin asenteisiin ja omaan henkiseen kehittymiseen. Voimme keksiä tapoja auttaa niin itseämme kuin muitakin. Ja olla kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä on. 

 

D8X_3220-3.jpg

 

Tavallaan hävettää monikin asia, mutta taas toisaalta ei. Ajattelen, että häpeä kuuluu elämään, ilman sitä asiat voisivat olla huonomminkin. Häpeä on kasvattanut minua ja toiminut polttoaineena monessa hyvässä asiassa. Se on tehnyt minusta sen, joka tänäpäivänä olen. Ja se ei hävetä.

Uusin podcast aiheesta häpeä, löytyy täältä

Jakakaa ihmeessä omia ajatuksianne aiheesta!

 

xx Sara

Tags:

D8X_3322-3.jpg

*Kaupallinen yhteistyö: Swiss Clinic

 

Nuorena sitä jaksoi maata kahden viikon Kreikan matkan aurinkotuolilla, nykyään minusta ei ole enää saman tason auringonottajaksi (ja ihan hyvä niin). Tylsistyn ja tuskastun helposti – kaipaan tekemistä. Rusketunkin yleensä auringossa puuhaillessa, lenkkeillessä, kävelyillä, pyöräillessä, puistopiknikeillä ja terassilounailla.

Rakastan päivettynyttä ihoa, mutta tiedostan auringon haitat. Etenkään kasvojeni en halua saavan liikaa aurinkoa. Nykyään suojaankin kesäisin kasvoni vahvoilla suojakertoimilla, jopa sellaisina päivinä kun en varsinaisesti auringossa hengaile. Auringon ottamisen sijaan käytän kasvoillani itseruskettavia voiteita.

Kuulun niihin, jotka käyttävät itseruskettavia ympäri vuoden. Olen testannut markkinoilta vaikka minkälaista purkkia. Tyypillisesti levitän päivettävää voidetta koko kropalle aina ihon kuorinnan yhteydessä kerran viikossa. Kesäisin keskityn erityisesti kasvoihin.

 

D8X_3352-4-side.jpg

 

Törmäsin alkukeväästä Swiss Clinicin uuteen kaksivaiheeseen Self-Tanning Treatment -ihoitorutiiniin, jossa luvattiin luonnollinen tahraamaton rusketus kasvoille, ilman itseruskettavan pistävää tuoksua. Tuotteet ja tutorial-videot näyttivät sen verran laadukkailta, että halusin testata minäkin! Nappasinkin itseruskettavat tuotteet käyttööni juuri ennen meidän Japanin matkaa ja pakkasin tuotteet vielä matkalaukkuunikin.

Self Tanning Treatment koostuu kahdesta tuotteesta: Self-Tan Drops -tipoista ja Self-Tan Pads -lapuista. Tippoja käytetään aamulla ja lappuja illalla. Molemmilla on itseruskettava vaikutus.

 

AAMU: Self-Tan Drops

Päivävoiteeseen/aurinkosuojaan sekoitettavat tai sellaisenaan käytettävät Self-Tan Drops -tipat tuovat kasvoille luonnollista auringon hehkua. Tuote vaikuttaa tavalliselta seerumilta, sillä se ei tuoksu lainkaan tyypilliseltä itseruskettavaltaValitse sopiva päivetyksen taso tippojen määrällä (3-5) ja levitystavalla! Öljy sekoittuu iholle helposti, lisäpisteitä kauniista pipettipurkista!

 

ILTA: Self-Tan Pads

Aivan tavallisilta kosteuspyyhkeiltä vaikuttavat Self-Tan Pads -laput tuovat kasvoille päivetystä sillä välin kun nukut. Päivetyksen lisäksi ne suojaavat ja kosteuttavat ihoa. Laput tuoksuvat raikkailta eivätkä tahraa lakanoita. Muista pestä kädet, se unohtuu helposti tämän tuotteen kohdalla!

 

D8X_3116-3-side.jpg

D8X_3290-3.jpg

 

Lopputulos on luonnollinen ja raikas. Erityisesti kun tipat sekoittaa päivävoiteeseen/aurinkosuojaan. Tasaisen värin lisäksi parhaita puolia on tuotteen tuoksu, se ei nimittäin muistuta tippaakaan itseruskettavaa! Tämä tuotepari jää kylppärin kaappiin, iso peukku! 

Psst. Swiss Clinic päätti ilahduttaa lukijoitani alekoodilla. Koodilla SARA15 saat tuotteesta 15% alennuksen! 🙂

 

xx Sara

DSC_1288.jpg

 

Terkkuja lentokoneesta. Täällä on tilanne päällä.

Espanjalainen pariskunta yritti auttaa japanilaista vanhaa rouvaa ja ilmeisesti rouva häiriintyi espanjalaisten liian läheisestä tuttavuudesta niin, että hälyytti henkilökunnan paikalle. Pariskunta otti itseensä ja nyt järjestettiin kunnon kohtaus. Ensitöiksi laskettiin istuimet niin matalalle, että seuraavan rivin kaksimetriset hollantilaismiehet ovat ahdingossa. Tuoleja ei kuulemma suostuta nostamaan.

Espanjalaisten kädet heiluvat, ja suu käy. Paikalle kerääntyy myös koneen etuosassa istuvat sukulaiset lapsineen. Kukaan asianosaisista ei hollantilaisia lukuunottamatta puhu englantia.

Tämä kohtalaisen huvittava kohtaus sai minut miettimään kulttuurieroja. Miten erilaisista kulttuureista olemmekaan kotoisin ja mikä rikkaus se oikeasti on. Ja toisaalta taas, millaisiin tilanteisiin ja konflikteihin kulttuurierot ovat meitä ajaneet. Ja kuinka hurjan paljon väärintulkintoja niihin liittyykään.

 

DSC_1059-2.jpg

DSC_1149.jpg

DSC_2231-2.jpg

DSC_2892.jpg

 

Japaniin matkustaminen on joka kerta kulttuurishokki. Asiat vain toimivat niin hyvin eri lailla kotosuomeen tai Eurooppaan verrattuna. Aina aakkosista lähtien.

Tunnen itseni Tokiossa täysjuntiksi. Joudun välillä pyytämään vessanpöntön vetämiseen apua paikallisilta enkä ymmärrä hölkäsen pöläystä ravintolan ruokalistasta (näitä ei läheskään aina ole käännetty englanniksi).

Innostun minulle oudoista (ja japanilaisille hyvin tavallisista) asioista, kuten Totoron muotoisista kasvonaamioista, jalkapallon kokoisista avaimenperistä ja karaokehuoneista, joissa saa pukeutua rooliasuihin. Osoittelen kadulla ja tavarataloissa sinne tänne innostuneena samalla kun paikalliset kummastelevat vieressä toimintaani.

Muistuu mieleen monta tilannetta Helsingistä, kun aasialaisturistit ovat villiintyneet. Milloin Töölönlahden hanhista, milloin unikkokuosista ja milloin korvapuustista. Silloin ryhmää ohittaessani olen saattanut miettiä, että miten ihmeessä he jaksavat aina vaan innostua noin tavallisista jutuista.

 

DSC_2204-3.jpg

DSC_3341.jpg

DSC_2309.jpg

DSC_1188-2.jpg

 

Vaikka eroavaisuuksia löytyy, on japanilaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa paljon samaakin.

Shinjukun rautatieaseman maanalaista väylää perjantaiaamuna kävellessä on olo kuin metsäretriitillä: hiiren hiljaista. Ei siis pihahdustakaan. Vaikka jengiä on mustavalkoisessa ihmismeressä niin paljon että askelkin väärään suuntaan voisi olla kohtalokas.

Small talk ei tule kysymykseenkään. Ainakaan aamulla. 

14 tuntia myöhemmin kun kävellään samaa reittiä hotellille, on ilmapiiri täysin eri. Perjantai-iltana jengiä on 50% vähemmän mutta meteliä riittää. Pukumiesten nauru raikaa ja käsiä taputetaan innostuksesta yhteen vähän väliä. Salkut ovat kädessä edelleen, mutta toiseen kainaloon on saattanut ilmestyä pelikoneesta voitettu jättimäinen Pikachu-pehmolelu.

 

DSC_1883.jpg

DSC_2330.jpg

DSC_1806.jpg

 

Lentokoneen draamanäytös alkaa olla ohitse.

Japanilainen ujo rouva tosin on edelleen häkeltynyt ja shokissa. Espanjalaispariskunta sen sijaan leikkii lapsenlapsensa kanssa, kierrättää skidiä jokaisen penkkirivin luona ja juttelee iloisesti muille matkustajille.

 

xx Sara

Tags:
,