26.8.2020

 

Istun haaparantalaisen hotellin tyhjässä aamiaishuoneessa. On elokuun viimeinen keskiviikko, kello on puoli neljä iltapäivällä. Tuijotan tuliterää läppäriäni, kävin ostamassa sen eilen. Nyt jos koskaan on hyvä hetki aloittaa puhtaalta pöydältä.

Lusikoin lounaaksi kaurapuuroa ja hörpin isosta kupista esanssista marjateetä. Kahviin en ole ekan aamun jälkeen uskaltanut koskea. Keho on kaukana kuukauden takaisesta kunnostani. Kroppa meni viimeistään tilttiin kun käytiin Haaparannan valtavassa karkkikaupassa – mieliteot meni tälläkin kertaa järjen edelle 😀 Ei käynyt mielessä, että yli kolmen viikon ohrapuurodieetin jälkeen kilo suklaata ja irtokarkkeja ei ole ehkä se fiksuin valinta.

Tippumisestani on tänään viisi päivää. Vietin saarella (tai oikeastaan kolmella eri saarella: Aasat, Vaanit, Valland) yhteensä 23 päivää. En osaa sanoin kuvailla kokemusta, se oli niin paljon enemmän kuin mitä odotin. En ole koskaan tuntenut olevani näin vahvasti osa luontoa. En ole koskaan ollut näin irti arjestani ja nauttinut näin paljoa simppeleistä asioista. Rakastin sitä, etten ollut tavoitettavissa. Rakastin hiljaisuutta. Oli tilaa ajatella ja kuunnella itseään. Lämmöllä muistelen yhteisiä keskusteluja, kaikkia niitä lempinimiä ja leirielämässä syntyneitä läppiä. Vitsi meillä oli hauskaa.

 

 

Minua varoitettiin tylsyydestä. Päivät tuntuisivat viikoilta ja viikot kuukausilta. Ja jos olen ihan rehellinen tylsyys ja hiljaisuus pelottivat minua. Olen tottunut multitaskaamaan ja täyttämään tylsiä hetkiä erilaisilla ärsykkeillä: Netflixillä, Instagramin skrollaamisella, kirjoilla, musiikilla, podcasteilla… Silloin kun hiljaisuus ei ole itse päätettyä, se ahdistaa minua. Pitkiä päivät olivat, mutteivät missään nimessä tylsiä. Suurimmaksi osaksi rakastin elämää saarella. Nousin yleensä pian auringonnousun jälkeen ja lähdin metsään keräämään mustikoita ja sieniä. Todistin luonnon heräämistä uuteen päivään kun aamun ensimmäiset auringonsäteet leikkasivat metsän halki. Se oli maagista. Usein törmäsin saarella asustavaan poroon. Kerran pääsin lähes silitysetäisyydelle. Kosteina aamuina laitoin nuotion päälle. Heittelin keppejä tuleen ja keitin teetä. Tuijotin kivien keskellä tanssivaa liekkiä. Tätä olisin voinut tehdä tunteja tuntematta tylsyyttä. Ajantaju katosi, niin läsnä elin hetkessä.

Olosuhteiden osalta haastavinta omalla kohdallani oli kylmyys, vaikka aurinko paistoikin melkein joka päivä. Saariston kova ja kylmä tuuli tekivät tehtävänsä. Vaikka villakerroksia oli päällä useampia, joka päivä paleli. Teki mieli huutaa ja kiroilla. Halusin eroon kylmyydestä, mutten missään vaiheessa päässyt. Kiloja tippui lyhyessä ajassa paljon ja energiaa oli tarjolla sen verran vähän, ettei se meinannut riittää kehon lämmittämiseen. Näin loppureissusta unia lasketteluhanskoista ja siitä miten pääsin sisälle lämpimään taloon ja suljin oven perässäni. Niistä minä haaveilin.

Heimojen yhdistymisen jälkeisistä grillibileistä lähti henkilökohtainen alamäkeni. Söin noissa juhlissa niin paljon, että keho meni aivan tukkoon. Seuraavaan viikkoon mikään ei enää pysynyt sisällä, se oli hurjaa. Kun energiaa ei ollut, pää ei toiminut, kroppa ei totellut ja kylmyys vaan lisääntyi. Harmitti ihan suunnattomasti. Olin valmistautunut koitokseen hyvin, mutta voittaminen näissä olosuhteissa ei enää motivoinut minua tarpeeksi. Yleensä kehoni on se mihin voin aina luottaa. Se kestää yllättävän paljon kaikenlaista rasitusta, mutta nyt kehoni petti minut. Olin alusta lähtien odottanut kisakenttiä ja kilpailuasetelmaa, mutta yhtäkkiä hitaus näkyi niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oli iso kolahdus omalle identiteetille olla se porukan sekä fyysisesti, että henkisesti heikoin ja hitain.

 

 

Vaikeinta oli juonittelu, ihan kuten ennustinkin. Vaikka jollain kierolla tapaa toisten vedättäminen oli alkuun kutkuttavaa ja kiinnostavaa (sitä kun sai nyt oikein luvan kanssa tehdä), en kyennyt puukottamaan niitä todellisia liittolaisiani selkään. Miten se olikin niin vaikeaa? Kun jotain oli oikeasti sovittu ja kättä päälle lyöty, tuntui käsittämättömän vaikealta pettää sopimuksia. Koin, että minun oli pakko luottaa ja olla lojaali jollekin, muuten olisin seonnut. Ajatus siitä, etten voisi luottaa kehenkään tuntui liian ahdistavalta. Perustin liittoni hyvien kemioiden pohjalta, mikä oli tavallaan virhe. Tykästyin tyyppeihin, enkä osannut enää lukea bluffia.

Olin lähtenyt Selviytyjiin voittamaan, mutta matkan varrella päämotiivini muuttui. Voitto ei kiinnostanut, enemmän kiinnosti itse kokemus ja luonnon keskellä eristyksessä eläminen. Halusin vain viettää aikaa luonnossa ja istua porukalla nuotion äärellä kokkaillen.

Tajusin pian saarelle tullessani, että harvoin sitä päätyy samaan paikkaan näin pitkäksi aikaa näin erilaisten ihmisten kanssa. Sitä elää arkeaan omassa kuplassa, jossa suurin osa jakaa samanlaiset arvot ja ajattelee asioista samalla tavoin. Päinvastoin kuin oikeassa elämässä, Selviytyjissä ei ollut välttämättä fiksua haastaa toisten ajatuksia, toimintatapoja tai tuoda esiin omia mielipiteitä. Pelillisesti oli fiksumpaa olla hiljaa, ja se oli tappavaa. Niiden lukuisten hyvien kokemusten lisäksi täällä ihan jokainen joutuu kokemaan ja käsittelemään ikäviä tunteita yksin. Pettymyksiä, ulkopuolelle jäämistä, huijatuksi tulemista, epäonnistumisia ja tappioita. Näissä olosuhteissa sekä positiiviset, että negatiiviset tunteet koetaan moninkertaisena. Olin saarelle lähtiessäni päättänyt, että annan kaikkien tunteiden tulla. Otan jokaisen vastaan ja tarkastelen niitä kaikessa rauhassa, vaikka en heti ymmärtäisi mistä on kyse ja mistä mikäkin tunne johtuu. En esitä mitään muuta, olen oma itseni. Otan koko kokemuksen ennen kaikkea opettavana ja kasvattavana, ja sitä se todella oli.

Kiitos Selviytyjät ikimuistoisesta seikkailusta. Juryssa jatketaan!

 

kuvat: Lars Johansson

xx Sara

Tags:

 

Me löydettiin uusi koti! Ihan pähkähullua sanoa se ääneen. Tai no, kirjoittaa lauseena. Ei varmaan tule kellekään yllätyksenä, että asunnon metsästys on raastavaa puuhaa. Ihan erityisesti tällaiselle, jolla on tapana innostua niistä ihan pienimmistäkin asioista. Asuntotarjousta tehdessä sitä uskaltautuu jo kuvittelemaan miltä arki uudessa korttelissa tuntuu. Mihin tulee meidän kolibrikasvi ja surffilauta? Entä missä sijaitsee lähikauppa?

Kuluneiden kuukausien aikana tarjouksia on tullut väsättyä useampia ja joka kerta ne pyyntihinnasta pilviin kohonneet tarjouskilvat ja haaveista luopuminen romuttaa. Pakko tässä on miettiä neliöhintoja ja remonttikulujakin, vaikkei aina kiinnostaisi. Sitä kun halusi vaan sen ihanan kodin (maksoi mitä maksoi).

Viimeiset viikot ovat olleet niin tapahtumarikkaita, ettei pää meinaa pysyä mukana. Sen lisäksi, että oon tehnyt tuhottoman paljon töitä on tässä ostettu ja vuokrattu sijoituskämppiä, perustettu uusi yritys ja etsitty kuumeisesti uutta kotia. Ja nyt se koti vihdoin löytyi! Ostotarjous hyväksyttiin eilen, ja tätä on edelleen vaikea uskoa todeksi. Näin jo untakin, että koko uusi koti oli suuri väärinkäsitys, eikä me oikeasti mitään kämppää saatu.

 

 

Asunto ei ollut täysin meidän kriteerien mukainen, mutta mikä parasta, se tuntui heti kodilta. Aivan kuten tämä nykyinenkin silloin kun ensi kertaa tänne astuttiin. Tällä kertaa me etsittiin kolmiota, mutta päädyttiin kaksioon, jonka alkoviin saa lasiseinällä varustellun työhuoneen (herranjestas tätä on kaivattu). Toiveena oli löytää uusi koti lähikulmilta, mutta se löytyi Töölöstä <3 Neliöitä uudessa kodissa on ruhtinaalliset 85. Edessä on vielä pintaremontointia, oviaukkojen suurentamista ym. Ihanaa päästä valitsemaan materiaaleja ja suunnittelemaan uutta! Tässä on pakko alkaa nyt torittamaan ihan täysillä!

Ajatus siitä, että meistä tulee kesällä töölöläisia tuntuu kutkuttavalta. Samaan aikaan tunnen valtavaa haikeutta siitä, että lähdetään Kalliosta. Ja ihan erityistä haikeutta, että meidän ihka ensimmäinen oma asuntomme Torkkelinmäellä pitää hyvästellä (pystynköhän siihen?!). Olen asunut Kallio-Vallila akselilla käytännössä viimeiset 10 vuotta monessa eri osoitteessa. Tunnen Töölöä loppupeleissä aika huonosti. Harvemmin siellä tulee käytyä ravintoloissa tai kahviloissa. Pitää etsiä uudet kantikset ja lähileipomo, jännää!

 

kuvat: Johanna Rontu

 

xx Sara

Tags:
,

 

Miksi ne perus tiskirätit on niin räikeitä?

Miksi aivastuttaa monta kertaa putkeen?

Miksen voi lopettaa Huuhkajien kannatusbiisin kuuntelua?

Miksei ikkunat puhdistu rankkasateella?

Miksi suihkuun on vaikea mennä, mutta sieltä on myös vaikea lähteä?

Miksi suomen kielessä on olemassa niin paljon samoja, mutta eri asioita tarkoittavia sanoja? Ja miksi niitä ei ikinä tule ajatelleeksi? (Esim. lasku=paperilasku ja mäenlasku)

Miksi meikkipussit on liian pieniä? Aina ihan hullua survomista ja tetristä, että pussin saa kiinni.

Miksi Dressmannin mainokset on aina hidastettuja ja kiusallisia?

Miksi oon luullut, että vispipuuron tekeminen olisi jotenkin tosi työlästä, vaikka todellisuudessa siihen meni 10 min?

Miksen ikinä jaksa laittaa juustoa ja voita jääkaappiin heti kun voileipä on kasattu, vaan ne seisoo keittiön pöydällä aina sen 2h?

Miksi kinderit on vuonna 2021 edelleen ainoita hyvänmakuisia pääsiäismunasuklaita?

Miksei Beyoncella ole ikinä kuvatekstejä?

Miksi tajusin vasta kotona, että turistin kysyessä minulta Stockan edessä tietä “Feizer cafe“:lle hän tietenkin tarkoitti Fazerin kahvilaa?

Miksi ruokakaupassa valitsee aina niitä samoja merkkejä?

Miksi meidän kämpän pöydillä seisoo aina vähintään 4 tyhjää vesilasia?

Miksen ikinä muista käydä vaihtamassa sodastreamiin täyttä hiilihappopulloa?

 

 

Miksi laukkujen pohjalle ilmestyy aina hiekkaa, roskia ja epämääräistä roinaa?

Miksi niin monessa uskonnollisessa liikkeessä on  maailmanlopun päivämäärä/vuosi etukäteen päätettynä? (Ja miten perustellaan sitten kun se ei tapahdukaan?)

Miksi pienenä oli parasta haistella äidin tyynyä?

Miksi motarilla ajettaessa alan välillä räpytellä silmiäni valotolppien väleissä ja kehitän siitä itselleni “pelin”?

Miksi ollaan keksitty vastapäisessä talossa asuville tyypeille lempinimet?

Miksi mä oon ollut Selviytyjissä mukana just sen ainoan kerran kun ne on järjestetty kylmässä pohjolassa? 😀

Miksi suojatietä ylittäessä on aina pakko osua valkoisille?

Miksen ikinä muista minä vuonna joku tapahtui, etenkään viimeisen 10 vuoden ajalta? (Kaikki on aina “muutama vuosi sitten”.)

Miksi aina tulee tehtyä niitä samoja arkiruokia?

Miksi piilotan välillä pölypalloja viherkasvien ruukkuihin?

Miksi E on aina E niin kuin Eemeli? Ja H on H niin kuin Heikki?

Miksi puhelimen muisti on kokoajan täynnä?

Miksi uuden kodin etsiminen on näin hermoja raastavaa?

Miksi Disney plus -tilaus pitikin mennä peruuttamaan?! Kauheesti tekis mieli katsoa just nyt disneyleffoja!

Miksi Donald Trump fanittaa oranssia itseruskettavaa?

Miksei bluetooth-kuulokkeita muista ikinä ladata?

Miksi kaikissa luontodokumenteissa on aina matala miesääni?

 

  

kuvat: Johanna Rontu

 

xx Sara

Tags: