Mä oon jakanut mummi 94v:n kuulumisia Instagramissa kohta vuoden. Oon saanu niistä ihan tosi paljon hyvää palautetta. Moni teistä, joilla omia isovanhempia ei enää ole on sanonut et nää kuulumiset tuo mieleen omat isovanhemmat. Ja et meidän mummista on ikään kuin tullut vähän kaikkien mummiystävä. Sellainen, jonka kuulumisia ihan odottaa.

Mä jaan aina mummin kuulumisia teille, mut aattelin et jaetaan tällä kertaa niitä kuulumisia mitä mummi kuulee multa.

 

 

Tänään oli lounaaksi makaronilaatikkoa ja paljon ketsuppia. Eilenkin oli, kaikilla ruoka-ajoilla. Kylkeen tein salaatin. Olisin laittanut joukkoon fetaan mut se oli homeessa. Tai ei homeessa, mut haisi tosi oudolta (ja nyt haisee myös kädet, kun sörkin sitä. Vaikka pesin ne). Avattu fetapaketti oli unohtunut muovirasiaan jääkaapin perälle. Pitäisi useammin kurkata jääkaapin muovirasioiden sisälle. Inhottaa kun pitää heittää ruokaa roskiin.

Mietin taas, että mitähän Pippa Laukka sanoisi jos katsoisi meidän jääkaappiin. Siellä on tällä hetkellä käytännössä vaan valtava arsenaali chili-kastikkeita, salted caramel Skyriä, epämääräisiä muovirasioita ja viiniä.

Oltiin eilen illalla lenkillä. Juostiin pitkästä aikaa Kauppatorin kautta Eiraan ja sieltä keskustan kautta Kallioon. Kaikkialla oli ihan hiljaista vaikka oltiin keskellä kaupunkia. Paitsi Wolt-kuskeja, niitä oli kaikkialla. Niitä oli niin paljon et jossain vaiheessa aloin laskemaan. Pääsin kolmeentoista. Hyvä vaan et on. Hyvä vaan et ihmiset tilaa ravintoloista kotiin.

Pysähdyttiin lenkillä taas Kaisaniemen kirjaston takana olevaan alamäkeen, jossa on reilun parin metrin korkeudella semmonen liikennemerkki. Aina kun mennään siitä yritetään hypätä ja osua. Otetaan vauhtia ja ponnistetaan niin kovaa kuin lähtee. Juuso osuu joka kerta, mä en koskaan osu. Eilenkään en osunut, vaikka kokeilin hypätä neljä kertaa. Joku päivä vielä osun.

Mulla on ylihuomenna elämäni ensimmäinen terapiakäynti. Mummi ei ymmärtänyt aluksi miksi menen terapiaan mut lopulta ymmärsi. Oikeastaan ihan sama kävi itselleni. Tätä on pitkitetty ja venytetty vuosilla. Paljon oon pohtinut että tarvitsenko oikeastaan edes terapiaa, kun eihän minulla mitään “oikeita ongelmia ole”. Toisilla ihmisillä on paljon pahempia, kyllä mä pärjään ilmankin, pitää vaan jaksaa painaa ja olla välittämättä. Eteenpäin vaan. Mut enää mä en jaksa. Tai pikemminkin haluan pysähtyä niiden vaikeiden asioiden äärelle, avata lukkoja ja oppia enemmän itsestäni. Välillä mietin, et mitähän siellä kuuluu aluksi sanoa. Et osaankohan edes kertoa tarpeeksi kattavasti omasta elämästäni ja kaikista sen varrella olleista haasteista. Uskallankohan olla ihan täysin rehellinen? Kyllä mä uskon et osaan ja uskallan.

Sovittiin et mennään tänään Seurasaareen kävelylle. En oo käynyt siellä aikoihin. Liian usein tulee käveltyä samoissa maisemissa. Kiva mennä vähän eri paikkaan! Aion ottaa aurinkolasit mukaan.

 

 

Perjantaina vietettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Tänä kyseisenä päivänä mä mietin aina mummin äitiä Selmaa, joka eli 101-vuotiaaksi. Häntä sanottiin vanhamummiksi. Selmassa ja Minna Canthissa on ulkoisesti jotain samaa, ehkä vähän sisäisestikin. Jo pienenä ajattelin, että Selma oli omanlainen, vähän sellainen ronski. Hän ei pelännyt sanoa mielipidettään ääneen, eikä pyydellyt anteeksi vaan otti paikkansa. Hän rakasti katsoa urheilua ja huusi kovaa sitä katsoessaan. Hänellä oli valtavat korvakorut. Hän sanoi aina “jumanpaukku”. Hän riisui 100v bileissään rintaliivit kun ne puristi. Kerran hän meni vahingossa miesten saunavuorolla saunaan ja kun miehiä alkoi lappaamaan sisään, hän ilmoitti että “lauteille vaan, kyllä tänne mahtuu!”. (Miehet kaikkosivat paikalta). Kun häntä haastateltiin 100-vuotiaana Huomenta Suomeen toimittaja kysyi häneltä, että asioiko rouva pankissa kun tarvitsee rahaa? –“Seinästähän minä rahani nostan!”. Pienenä en osannut arvostaa tarpeeksi vanhamummin luonnetta ja olemusta, mutta nykyään ihailen häntä.

Aurinko heijastuu vastapäisen talon ikkunoista olohuoneeseen. Se maalaa lankkuparketille pitkiä katosta lattialle ulottuvia taiteellisia valoleikkauksia. Kun katsoo tarkasti niin huomaa, että valokohdissa leijailee pieniä pölyhiukkasia. Kun ollaan jatkuvasti kotosalla, pitää kotiakin siivota useammin. Ehkä olisi taas aika kaivaa imuri esiin.

Rakastan sitä tunnetta kun on innostunut jostain uudesta jutusta. Nyt se on savityöt. Ikkunalaudalle on alkanut kerääntymään maljakoita ja astioita. Ne tosin kaipaa vielä pintamaalia. Parasta on se, et pääsee uppoutumaan pariksi tunniksi ja tekemään jotain käsillään. Savi tuntuu ihanalta käsissä ja sen työstäminen vaatii ihan kunnolla keskittymistä.

Ollaan katsottu tosi paljon dokumentteja viime viikkoina. Kaikkea aina Kim Jong-unin veljen salamurhasta Robin Williamsin elämänkertaan. Yks ihana oli Netflixistä Mustekala opettajana. Se oli aivan mieletön! Mä tykkäsin kaikessa karuudessaan myös Lost Boys -dokkarista, vaikka äärimmäisen ahdistava olikin. Yle areenan dokkarifestareilta löytyy tosi paljon hyviä! Meillä on semmonen dokkarikerho, et kokoonnutaan sunnuntaisin kaveriporukan kanssa etänä katsomaan dokumentti ja sit keskustellaan siitä.

Kun luen mielessä tekstiä (etenkin englannin kielellä) mun alahuuli väpättää aina. Jostain syystä liikutan aina kieltä ja kiinni olevaa suuta tekstin mukana vaikka mielessä lukisinkin. Tää on varmaan jotain jäänteitä mun lukihäiriöstä. Juuso naureskelee sille aina, sen mielestä se on liikuttavaa. Taas se hihittää.

Mun veli luki 3v pojalleen iltasatua, joka kertoi kotieläimistä. Kirjassa oli kuva aasista ja alla teksti: “Aasi eli kesyaasi on kaikkein vanhimpia kotieläimiä. Aasit voivat elää vanhoiksi ja ne tyytyvät niukkaankin ravintoon. Aaseilla on myös hyvä muisti”. 3-vuotias totesi tämän päätteeksi: “ihan ku mummi” <3

 

 

 

xx Sara

Tags:
,

 

Sekavat fiilikset. Samaan aikaan kun olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että naisviha on nostettu tapetille ja siitä keskustellaan, olen turhautunut siitä miten koko aihe on vielä niin isolle osalle täysin tuntematon. Ei tunnuta ymmärtävän mitä on sovinismi, naisviha tai valtarakenteet. Ei tunnuta ymmärtävän, että käsillä oleva ongelma on nyt todella paljon suurempi kuin Selviytyjät-kilpailijan sovinistiset kommentit.

 

“Ai minä muka sovinisti ja naisten vihaaja?!”. Misogynia eli naisviha ei välttämättä ole “naisten aktiivista ja tiedostettua vihaamista”. Se voi toki olla sitäkin, mutta yleisemmin se on naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa aliarvostusta. Naisviha on sosiaalisissa tilanteissa naisten vähättelyä, sosiaalista syrjimistä, väkivaltaa naisia kohtaa ja naispuolisten kehojen esineellistämistä. Se on feminiinisiksi miellettyjen piirteiden, tapojen, kiinnostuksen kohteiden jne vähättelyä. Naisviha on ennen kaikkea rakenteellista. Se on niin syvällä meidän yhteiskunnassa, että me ollaan jopa sisäistetty ja hyväksytty se. Mä olen kärsinyt sisäistetystä naisvihasta ja edelleen saatan havahtua siihen kun ajattelen toisella naisella päällä olevasta “liian lyhyestä hameesta”, että ai kamala. Todellisuudessa toisen ihmisen pukeutuminen ei kuulu minulle ja jokainen saa pukeutua juuri niin kuin haluaa.

Mies voi olla sovinisti ja samaan aikaan mukava, ihana ystävä ja hyvä isä. Ihmiset ovat kokonaisia olentoja, jotka ovat paljon paljon muutakin kuin vain sovinisteja. Sovinismi näkyy puheissa ja asenteissa. Et voi olla tasa-arvon kannattaja ja samaan aikaan heittää sovinistista läppää. Yhtäkään sovinistista kommenttia ei voi perustella sillä, että se oli läppäHyvät uutiset on ne, että sovinismista on mahdollista päästä eroon. Kuuntele, keskustele ja kouluta itseäsi.

“Entäs miesviha, kyllä meitä miehiäkin syrjitään ja vihataan!”. Oon saanut paljon viestejä siitä, että entäs miehet, koska eihän ketään saa syrjiä (vrt #blacklivesmatter ja #alllivesmatter). Muutama mies kertoi, kokemuksia siitä kun naiset ovat syrjineet, liittoutuneet omaan porukkaan, syöneet lounasta omassa porukassaan ja keskustelleet naisten jutuista. Miestä ei ole otettu huomioon. Mä oon tosi pahoillani siitä, että näin on käynyt, mutta tämä ei nyt liity naisvihakeskusteluun millään lailla. Näissä esimerkkitapauksissa kyse ei ole miesvihasta. Miesvihaa ei nimittäin ole olemassa.”Reverse oppression”, “reverse racism” ja “reverse sexism” yms. ovat mahdottomia yhtälöitä. Valta-asemassa olevia ei voi syrjiä: naiset ei sosiaalisena ryhmä pysty syrjimään miehiä ryhmänä ilman samanlaista valta-asemaa. Yksilötasolla mies voi kokea naiselta saamaa syrjimistä, ja tuntea siitä katkeruutta, mutta tässä tilanteessa katkeruus on syntynyt nimenomaan syrjinnästä. Sita Salminen väänsi Instagramissa asian rautalangasta: “Miesviha = naiset liittoutuvat viihdeohjelmassa ja äänestävät miehen pois. Naisviha = miehet syrjivät, vähättelevät, ahdistelevat, raiskaavat ja murhaavat naisia ja naisoletettuja.”

Ja kyllä, myös miehet kokevat perheväkivaltaa ja ahdistelua. Mutta kun perhe- ja lähisuhdeväkivallan epäillyistä 82,2% on miehiä, raiskausrikosten uhreista 96% naisia ja seksuaalisten ahdisteluiden uhreista 95% naisia, jokainen meistä tajuaa missä se todellinen ongelma on. Tässä kohtaa on järjetöntä kysyä, että entäs miehet? (Tilastot Suomessa 2019: Tilastokeskus, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos).

Se on muuten kumma juttu, että “miesvihasta” ollaan kiinnostuneita ja huolissaan aina siinä vaiheessa kun puhutaan naisten kohtaamasta syrjinnästä ja vähättelystä. Ei milloinkaan muulloin. Irene Naakka kiteyttää hyvin: “Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät ole mitään piirakoita, joista toiselle riittää ja toiselle ei”. Viime päivien keskustelussa olen huomannut, ettei termiä feminismi olla ihan ymmärretty oikein. Feminismi ajaa tasa-arvoa sekä naisille, että miehille.

 

 

“Hän ei sanonut mitään väärää, minua ei ainakaan loukannut”. Kun joku sanoo, että naista alistavien kommenttien kuuleminen tuntuu pahalta ja loukkaavalta, on tätä aivan turha lähteä kieltämään tai vähättelemään. Se, että jotain toista se ei loukkaa ei vie pois sitä faktaa, että toista se loukkaa. Ymmärrän, että voi tuntua ulkopuoliselta ja hämmentävältä, jos ei koe sovinistisia sanoja itse ollenkaan loukkaavana kun niin iso osa meistä tuntee. On huomattavasti helpompaa suojautua kilven taakse ja hyökätä vastaan kuin tarkastella omia ajatusmalleja. Sisäistettyä naisvihaa on kaikkialla. Me eletään yhteiskunnassa, jossa naisellisena pidettyjä asioita ei arvosteta. Tasa-arvo ei ole staattista, se muuttuu jatkuvasti. Se, mikä 10 vuotta sitten oli vielä ok, ei välttämättä tänä päivänä ole. Jos et pysy kehityksessä mukana ja kouluta itseäsi, et voi tietää.

Kuuntele, jooko. Tässäpä vinkki ihan kaikenlaisiin keskusteluihin: kun toinen puhuu, kuuntele mitä hänellä on sanottavana. Älä suunnittele omaa puheenvuoroasi tai vasta-argumenttia toisen puheenvuoron aikana, vaan keskity kuuntelemaan. Esimerkki: vähemmistöön kuuluva kertoo kokevansa syrjimistä tai vähättelyä. Valtarakenteella korkeampi kommentoi, että ei ole mahdollista. Että hän ei ainakaan syrji ketään eikä kohtaa rasismia ainakaan omassa arjessaan. Kieltäminen ja keskustelun siirtäminen muualle on keino hiljentää vähemmistöjä ja päästä pesemään omat kädet mahdollisimman nopeasti. Niin kauan kun me tehdään tätä, ongelmat eivät katoa mihinkään. Suomi on EU:n kärkitasoa mitä tulee rasismiin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Näin ei voi jatkua.

Nainen on joko tai. kaikkea mitä hän haluaa olla. Naisvihan peruskuraa on ajatella, että nainen ei voi samaan aikaan olla kiinnostunut koodaamisesta ja meikeistä. Eikä samaan aikaan rakastaa seksiä ja olla pullantuoksuinen ja huolehtiva äiti. Oikeasti nainen saa olla ihan mitä tahansa. Moni ongelma johtuu siitä, että käsitykset sukupuolirooleista ja raameista siihen millainen naisen tai miehen “pitäisi olla” ovat surullisen ahtaat. Hittoon kapeat roolit, jokainen meistä saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Se miten toinen pukeutuu, miltä hän näyttää tai ketä hän rakastaa on hänen oma asiansa.

Eniten perseestä on sisäistetty naisviha. Sisäistetty naisviha on sitä kun pidetään arvossa miehisiksi miellettyjä asioita ja poikatyttömäisyyttä. Sitä kun arvostetaan vähemmän naisvaltaisia aloja ja halveksutaan naisia, jotka tuovat esiin seksualisuuttaan. Sitä, kun annetaan sama käytös anteeksi pojille, mutta ei hyväksytä samaa tytöiltä. Sitä, että ollaan totuttu naisten ulkonäön arvosteluun. Sitä että kovaääninen ja suoraan puhuva nainen on outo. Sitä, että Selviytyjät-pelissä taktikoiva ja strategisesti pelaava nainen on kiero ja epäreilu. Sitä, kun pidetään normaalina, että nainen ei saa kävellä yksin pimeällä kadulla. Sitä, kun syytetään raiskauksesta uhrin pukeutumista tai alkoholin määrää veressä. Sitä, kun ajatellaan, että äidin paikka on kotona. Sitä, kun ajatellaan, että naispoliitikko, joka ei hymyile ja sanoo asiat suoraan on töykeä ja “vetänyt herneen nenään” siinä missä miespoliitikko olisi uskottava ja kiireinen.

 

 

Vihanhallintaa, kiitos. Sen verran pitäisi ihan jokaiselta löytyä empatiakykyä, että tunteitakaan herättävät keskustelut eivät saisi äityä uhkailuiksi. Vaikka kuinka suututtaisi, tehokkain viesti on aina se fiksusti perusteltu ja asiallinen. Somelynkkauksen uhriksi joutuminen on raastavaa. Viestien sisältö tuppaa menemään asiattomaksi, eikä niissä enää välttämättä keskustella koko aiheesta, vaan vihaviesteihin oksennetaan lähettäjän toimesta ihan kaikki muukin turhautuminen. Tämä on epäreilua. Ja vaikka tappouhkaukset eivät ole hyväksyttäviä missään tilanteessa, ihan erityisen epäreiluja ne ovat silloin kun vastaanottaja ei ole tehnyt mitään tuomittavaa. Tiedän aktivisteja ja vähemmistön edustajia, jotka saavat tappouhkauksia säännöllisesti. Riittää, että he ovat homoja, rodullisia, lihavia tai tasa-arvon kannattajia.

“Parempi olla hiljaa”. Eilen seurasin somessa keskustelua siitä miten muutama vaikuttaja mietti vastuutaan yhteiskunnallisten asioiden äärellä. Samaan aikaan kun haluaisi ottaa kantaa ja kertoa mielipiteensä, sen ääneen sanominen pelottaa. Ja mä ymmärrän tämän ihan tosi hyvin. Lynkkauskulttuuri on huolestuttava. Sitä pelkää, että vahingossa ja tahtomattaan sanoo jotain väärin ja päätyy vihan silmään. Kaikesta kuitenkin selviää kun myöntää läpinäkyvästi virheensä ja pyytää vilpittömästi anteeksi. Kasvamassa täällä kaikki ollaan, virheistä myös oppii. Mä kuitenkin kannustan ihan kaikkia miettimään aina kaksi kertaa ennen kun lähtee huomauttamaan tai kritisoimaan ihan mistä tahansa asiasta. Mieti ensin motiivisi ja jos edelleen olet sitä mieltä, että tästä kannattaa sanoa, valitse sanasi mahdollisimman fiksusti. Viestin muotoilulla on iso merkitys.

En ajattele, että vastuu on vaikuttajalla, mut ajattelen, et meillä vaikuttajilla on paljon vastuuta. Mä oon tosi monta kertaa valinnut olla hiljaa, vaikka olisin ihan hyvin voinut sanoa tai tehdä jotain. Joskus se on ollut yksinkertaisesti sitä, ettei omat voimavarat riitä, mutta ei todellakaan aina. Hiljaa pysyminen on valitettavan ikävä kannanotto. Kantaa voi ottaa monella tavalla, sen ei tarvi aina olla massiivista. Se voi olla kannustava viesti, toisen puolustaminen kommenttiboksissa tai kuvan jakaminen storyssa. Oon oppinut et kun avoimesti ja asiallisesti puolustaa sulle tärkeää asiaa niin siitä saa myös ihan hirveen paljon hyvää osakseen. Tulee semmonen olo, että hitto, tätä pitäis kyllä tehdä enemmän. Pliis, tehdään kaikki.

Tää viikko on osoittanut miten sairaan paljon mä arvostan tasa-arvotyötä tekeviä aktivisteja. Te saatte ihan järkyttävästi lokaa niskaan ja painatte vaan. Kiitos niin paljon!

 

kuvat: Johanna Rontu

 

Miehille. Vielä muutama sana miehille. Tiedän, että koko aihe voi tuntua vähän vieraalta, kun siihen ei välttämättä omassa arjessaan törmää. Kaikki ei välttämättä tajua mistä on edes kyse, naisviha kun on niin sisäistettyä. Mut älä hyökkää vastaan, vaan kuuntele. Naisena oman aseman puolustaminen yhteiskunnassa, joka tihkuu naisvihaa on ihan kamalan uuvuttavaa. Kaipaisin väliintuloja sieltä valtarakenteiden huipulta. Miehet, kuunnelkaa, lukekaa aiheesta ja avatkaa suunne! Puolustakaa, puuttukaa, tuomitkaa sovinismi ja naisviha. Oon kuullu usean kommentin, että “tää aihe ei liity muhun”. Mut kyllä liittyy. Tää aihe liittyy nyt ihan kaikkiin. Keskustellaan aiheesta kotona, kaveripiireissä ja työpaikalla. Mietitään konkreettisia keinoja miten saataisiin tasa-arvoa lisättyä. Se, että tasa-arvo lisääntyy parantaa meidän kaikkien asemaa.

 

 

xx Sara

 

Tanssiminen. Mä oon jo pitkään puhunut, että kaipaisin vähän vaihtelua liikuntamuotoihin. Olisi ihana päästä johonkin ryhmätunneille tanssimaan. Nyt kun tilanne on tää mikä on, päädyin tilaamaan itselleni vuoden jäsenyyden Steezy tanssistudiolle (kiitos äärimmäisen tehokkaan IG-story markkinoinnin :D). Tässä on viikon verran tykitetty olkkarissa koreografioita aina hip hopista houseen. Homma ei todellakaan ole hallussa, mutta hauskaa tää on! Juusokin on innostunut ja tän viikon arki-illat on hujahtaneet tanssiessa.

Savityöt. Kun maalaaminen, piirtäminen ja neulominen alkaa kyllästyttää, on aika siirtyä seuraavaan, hah. Tilasin kolme kiloa itsekovettuvaa savea ja tarkoitus olisi tehdä viikonloppuna kukkaruukku. Oon niin hurjan innoissani! Tässä on pari päivää etsitty inspiraatiota ja helppoja ohjeita, saa nähdä mitä tästä tulee!

Uusi asiakkuus. Allekirjoitin eilen kohtalaisen pitkien neuvottelujen päätteeksi yhteistyösopparin. Se on paluu pr-hommiin vuoden tauon jälkeen! Oon ihan tosi innoissani, tää tulee olemaan vähän erilaista mitä oon tehnyt. Asiakkuus on Ruotsissa ja tulee työllistämään minua ihan kohtalaisesti. Onneksi mulla on Johanna apuna! Tosi kiitollinen fiilis siitä, että tällaisena aikana ylipäätään on töitä tarjolla.

Selviytyjät. Mun sydän pakahtuu kaikista ihanista viesteistä mitä oon teiltä saanu liittyen Selviytyjiin. On ollu ihan hullua palata noihin fiiliksiin. Kaikki tunteet mitä koettiin tuolla oli potenssiin 10 tavalliseen elämään verrattuna. Pettymykset ja onnistumiset tuntui varpaissa asti. Muistan ympärillä inisevät hyttyset, kaikkialle tarttuneen savun hajun ja sen jokapäiväisen jännityksen ennen kisoja. Jaksot on mullekin uusia, joten täällä jännitetään lauantai-iltaisin ihan samalla tavalla kuin muissakin kotikatsomoissa!

Häät. Jouduttiin luopumaan meidän häistä, ja se on painanut mieltä jonkun verran. Häitä oli tarkoitus juhlia 17.4 ja aika pitkään pidettiin vielä toivoa yllä pienimuotoisista kekkereistä. Nyt ei kuitenkaan ole juhlien aika. Ei edes niiden pienten. Paljon oon myös mietiskellyt sitä, että onko haave häistä kuinka todellinen. Mä oon aina kuvitellut haluavani häät, mutta nyt tarkemmin ajateltuna ehkei se ihan välttämätön juttu ole. Ehkä sitä pärjää ilmankin. Se, että häiden peruuntuminen on suunnilleen meidän suurin murhe kertoo siitä, miten onnekkaita me ollaan. Meillä on toisemme ja se on se tärkein juttu. Juhlitaan häitä sit joskus kun on turvallista, tai pidetään vaikka vaan jotkut hyvät bileet!

 

 

Parisuhde. Kun ollaan jatkuvasti yhdessä, muttei kuitenkaan läsnä. Missä menee työn, vapaa-ajan ja oman ajan rajat? Näitä ollaan pohdittu aika paljon viime viikkoina. Poikkeusolot ovat olleet haastavaa aikaa myös parisuhteelle. Etenkin kun ollaan molemmat aika meneviä ja tarvitaan omia juttuja yhteisten rinnalle. Kirjoitettiin kaikki arjen ja parisuhteen haasteet ja -toiveet ylös. Käytiin kaikki kohdat läpi ja keksittiin jokaiseen ratkaisut. Tuli heti tosi huojentunut olo.

Puhelimet pois. Edelliseen liittyen päätettiin tehdä rajoituksia puhelimen käyttöön. Ollaan molemmat tosi paljon puhelimella, myös silloin kun olisi tarkoitus viettää yhteistä aikaa. Puhelinta ei saa tuoda sänkyyn, eikä sitä saa katsoa enää klo 21 jälkeen. Puhelinta ei pidetä esillä esim pöydällä kun tehdään yhdessä jotain. Oli se sitten ruokailua tai sarjan katsomista. Jo viikon kokemuksella voin sanoa, että tää on ollut ihan mahtava päätös. Pari tuntia ilman puhelimen ruutua ennen nukkumaanmenoa on vaikuttanut mulla myös uneen.

Kevät. Aurinko, miten valtava vaikutus sillä on ihan kaikkeen. Koti on tällä hetkellä täynnä kukkia ja valoa, se on lohdullista.

Tv-sarjat. Ei normaalisti katsota juuri perinteistä TV:tä, mutta tällä hetkellä kulutetaan sitä ihan kohtuullisesti. Tähän aikaan vuodesta tv:ssä pyörii yleensä hyviä sarjoja! Seurataan Selviytyjien lisäksi Diiliä, Iholla-sarjaa, Masterchef VIP:ä ja Sohvaperunoita. Sit aloitettiin HBO:lta Succession.

Ajanhallinta. Oon alkanut pitää tarkemmin kirjaa työpäivien ajankäytöstä. Tarkoituksena olisi löytää mahdollisimman tehokas tapa työskennellä niin, että aikaa jää myös luovuudelle ja tauoille. Ja niin, ettei työpäivät mielellään venyisi yli kuuden. Päivä alkaa työtehtävien listauksilla, kirjaan ylös jopa pienetkin jutut. Teen aika-arviot ja tunnitan työpäivän. Tää on selkeyttänyt ja helpottanut ajankäyttöä ja toisaalta tuonut myös armollisuutta. Kaikkea ei pysty eikä tarvitse yhden päivän aikana tehdä.

 

kuvat: Johanna Rontu

 

xx Sara

Tags:
,